The Last will be the First

This is the last column of Valkoinen Kukka, Mustaa Viiniä. The first one was dated 22nd of July 2012. Once every month always at the same time a new column was added, but it may have been written or edited much later (always following the original date in one way or another). These texts were meant to be read several times. They were also written in conjunction, they have been joined together and are thus ”inter-related”. So this is not a collection of blog posts in the ordinary sense, rather a series of columns that support a kind of ”inner space” (which basically is nothing else than a substitute for what they call ”homepage”). There is new coffee in the side bar.

From left to right: The Book of Schools, The Book of the Starry Night, The Book of Nebula, The Book of Light and the White Book (the first one was begun in 2010 and the last in 2014). Here are my studies / notes from the Snellman College.

Referring to the great masters of anthropos & logos, from Claude Lévi-Strauss to Roy Wagner (and all those in between them) I was thinking of a short essay on how to approach the mythic movie series called Star Wars, and the world behind it. Although, my knowledge is partly based on rumours.

The American anthropologist Roy Wagner has talked about the subject on his lectures.  According to the hear-say, professor Wagner has been speaking f.ex. of the outer space jazz bands in Episodes IV and VI, among other things. I’ve also heard Wagner is ”a medieval romantic” or at least understands what the Culture of the Heart meant during the ages we’re used to call ”dark” (the following era of Renaissance was darker in that sense). When it comes to Claude Lévi-Strauss, I don’t think he ever watched the movies. But his theories can be freely used and applied in the interpretation of the series. I have found it to be of great help. If Star Wars can be approached as a myth, taking influences from Lévi-Strauss and Wagner, the inner logic may open in another way, and some of the scenes could be more easily forgiven. And I want to make it clear that all Episodes have their share in this. George Lucas is not the one to blame for anything. Every Episode is different, for better / for worse. The story itself is perfect. It reminds a bit of those old operas and musicals.

And I will leave the essay unwritten, for now. Star Wars may seem to be too dualistic, but in the world of tales and myths black and white, good and evil are seen through the eyes of the soul. They live as feelings in another state of being. Thus we could think our way through it, for the right choice(s) to be made. And we could even feel the Force awakening in us.

”The Unintentional Pilgrim” -photo taken by Suvi Ylämäki, in September 2007. The Island of Light, with St. John and friends. And yes, it was Hölderlin who guided me to this place.

Opettajamanifesti

I. Platonin Akademeian ja Aristoteleen Lykeionin  perusteet (tiedon välittäminen puhumalla, keskustelut yms), II. taulutyöskentely vanhan maailman liitutaulua käyttämällä (kaikilla sateenkaaren väreillä), III. yleisenä metodina eräänlainen ”puoli-improvisaatio” (joka mahdollistaa opiskelijoiden osallistumisen tunnin aiheiden muodostamiseen) jne.

Jokainen oppitunti on kuin ainutlaatuinen tapahtuma tai live-esitys jossa on ”interaktiivisia” piirteitä, vaikka tuntien aihepiirit o(lisi)vatkin kahlittuja viralliseen opetussuunnitelmaan.  Kaikki puheen välityksellä tapahtuva opettaminen on joka tapauksessa”kertaluonteista”, se on aina uudenlainen versio vanhasta(kin) aiheesta. Liitutaulun käyttäminen apuvälineenä lisää tilanteen ainutkertaisuutta, sillä kirjoitettu sana ja piirretyt kuvat / kaaviot ovat olemassa vain hetken, jonka jälkeen ne pyyhitään pois ikuisiksi ajoiksi – niitä ei voi koskaan toistaa täysin samanlaisina. Klassinen taulutyöskentely ehkä vertautuukin jossain määrin idän mandala-perinteisiin (with a blackboard humour, mutta myös itse materiaalissa on jotain erityistä, sekä liiduissa että kitkassa joka syntyy niiden ja taulun vuorovaikutuksesta); kun suurella vaivalla tehty häviää hetkessä……

Tukipilareina toimii perinteinen oppimateriaali sekä nykypäivän classroom-ohjelma powerpoint-esityksineen tms, vaikkei jälkimmäisen käyttöä tarvitse ajatella pakollisena vaan pikemminkin lisämahdollisuutena, tehtävien tekemiseen ja taustatietojen tarkistamiseen liittyen. Vanhassa on vara, joka saattaa olla parempi; suosittelen muistikirjaa, tyhjine valkoisine sivuineen (ei ruutuja tai viivoja). Käsinkirjoitetun tekstin yhteyksistä aivotoimintaan ja luovuuteen on olemassa riittävä määrä ns. tieteellistä tutkimusta ja todisteita, joiden merkitystä vähätellään yhä, tosin lähinnä digiajan koulumestareiden toimesta.

Ehkä tässä esitettyä opetustaiteen ideaalia ei kukaan täysjärkinen kykenisi toteuttamaan kovin pitkään, uupumatta ja kyllästymättä pilvilinnojen tavoitteluun, jokapäiväisen epäonnistumisen uhatessa keskellä raadollista arkea. Ja vain puolihullu tai tyhmänrohkea uskaltaisi kokeilla tosissaan, häpeän tunne vierailevana tähtenä. Toisaalta opettajamanifestin julistaminen saakin mennä kuuroille korville. Mutta ilman ihanteita nykytilanne voi muuttua paljon huonommaksi. Ja pahimmassa tapauksessa uuden uljaan maailman kuvat saattaisivat viedä kohti sen kaltaista sivistyksen tuhoa, josta ei ole ennen osattu unelmoida. Siksi ”pukeudun humanistin / ranskalaisen eksistentialistin vaatteisiin, laitan jalkaani rock-muusikon mustat saappaat ja päähäni ortodoksin mustan pipon, otan mukaani ritarin miekan (dandy-sateenvarjon), sekä kerettiläisen asenteeni”. Bad boy TEACHER for life.

Joseph Beuys opettaa vanhan / uuden ajan tyylillä

Our Lady of…..

Kertoisinko tarinan synkronisiteetistä yms, vuosikymmenen alusta vai paljon kauempaakin. Ensimmäisen kerran tutustuin aiheeseen 90-luvulla, ja sen jälkeen olen saanut korjata ja tarkentaa näkemystäni useaan otteeseen. Voi olla, ettei koko sanaa ”synkronisiteetti” tulisi käyttää, sillä se johtaa liian helposti koko aiheen / ilmiön väärinymmärrykseen. Silti materialistisen tieteen kehyksissä muuta vaihtoehtoa ei useinkaan ole olemassa, mikäli haluaa tulla kuulluksi. Saattaa olla parempi jäädä kuulumattomiin kuin tulla, Nietzscheä lainaten, väärinymmärretyksi kokonaisuudessaan, jolloin on mahdotonta korjata yksittäisiä väärinymmärryksiä.

Entisaikain runoniekkojen tiet olivat usein erikoisia. Jokainen runoudesta-mitään-tietävä on asian joutunut tiedostamaan. ”Älkää edes yrittäkö selvittää ja oikaista erilaisia väärinkäsityksiä. Elämä pitänee huolen…….”

Jos ei lerssi oikein toimikaan teininä, vielä parikymppisenäkään? Tai hyviä, kauniita ihmissuhteita jää todellisuuden puolitiehen fyysisen / psyykkisen tilan vuoksi. ”Jos nuori mies on miltei hautaan valmis”, olisiko voitonlaulun aihetta, mikäli jotenkin selviää eteenpäin. Omnium Gatherumin debyyttialbumilla (Spirits and August Light, 2003) on kuultavissa  ”impotenttia raivoa”(?!). Onhan se aika kärttyisää.

Minusta(kin) kerrottiin ilkeämielisiä juoruja jo vuonna 1992, jolloin olin seitsemännellä luokalla ja sain lempinimiä kuten ”vasikka”, ”homovilppu”, jenkkisiiliin lisätyistä raidoista johtunut ”hintinkiihotin” ja pahin kaikista, ”prohvessoori”. Vaihdoin koulua kiusaamisen vuoksi (kuulin olleeni esimerkkitapaus koulunvaihdossa, sehän tuli muotiin vasta myöhemmin. Koulupsykologi oli antanut lausunnon, jota ei tietenkään minulle olisi saanut kertoa: ”selviytyjä” – en tiedä, mitä lausunnosta pitäisi ajatella).

Opin äidiltäni eräänlaisen Lapin lisän käytön. Oli itse laitettava juoruja liikkeelle, mitä hullumpia ja pahempia, sen parempia. Verbaalisesti lahjakkaan ja elämään pettyneen pojan ei tarvitse nähdä paljoakaan vaivaa sellaisten keksimiseen. Toki eri aikoina ne saivat erilaisia painotuksia, eri hengessä ilmentyen. Jos kaikenlaiset aiheet voisi kiteyttää yhteen typerään anekdoottiin: poltin naurettavan kerran pilveä ja sain välittömästi ”narkkarin” maineen, kun heroilin siitä sukulaisten kuullen. Tämä esimerkki ei muuhun kelpaisikaan. Ja voi olla vaikea päästä eroon epäkelvon yksilön leimasta. Jääkö se päähän kiinni? Kenen päähän? Oliko kyse omasta vai muiden hevonsonnasta, miten vaikeaa on joskus tehdä eroa niiden välille.

Elämäni on / ei ole ollut tylsää. Ajatteluni ja mielikuvitukseni ovat olleet liiankin ”rikkaita”, vaikka itse olen ollut köyhä. Paskanpuhujaksi on syytelty useampaan kertaan, ja ”mitään et uskalla tehdä” sanoivat jo lukioni tytöt aikoinaan. Onneksi näin pitkälti olikin. Penkinpainajaisia kerran vietettiin teatterin ja musiikin merkeissä.  Esitin Kauko Röyhkän Paska kaupunki -coverin, johon kuului myös ”eenokinkielinen loitsu”, Paska meininki -nimellä Sabotagen vierailevana solistina. Marilyn, Matti ja Mika (päätelkää itse sukunimet) kohtasivat pitsialushousuissa ja villasukissa, hirttosilmukka kaulassa. Äiti oli meikannut hiertymäjäljet. Ei mikään hyvä idea, ei mitään hyviä seurauksia. Myöhemmin olin pahoillani erityisesti niiden opettajien puolesta, jotka menettivät uskonsa minuun. Toisaalta, silloin aidosti koin, että se oli ainoa oikea tapa lopettaa ”yläkoulu”, joka oli alkanut helvetissä. Tämänkaltainen mäkihyppy ei ollut paras tyyli siirtyä ns. omaan elämään.

   

Minun piti kirjoittaa mm. näistä aiheista kolumni johonkin lehteen, mutta en ole enää vuosiin arvostanut ”itsestäni puhumista”, sattuneistakin syistä. Ihmisen Itse näkyy ja kuuluu kaikessa mitä teemme ja sanomme, mitä ja miten kirjoitamme, siihen ei tarvita ylimääräistä itsekorostusta tai minä-muodon alleviivausta. Olen syyllistynyt tähän jatkuvaan itsestäni puhumiseen.  Pahoittelen sitäkin, ja myös sen vuoksi, että olen saattanut näyttää väärää esimerkkiä ystävilleni. Mutta (henkilö)historian ollessa tietynlainen saattaa karstan polttaminen joskus olla paikallaan. Ja tämän sivuston luonteeseen kuuluu taustoistani ja tekemisistäni kertominen.

Rajoilla samoojan ei tarvitse olla ylpeä, eikä runo-astereiden omasta työstään. Ja kaikestahan kärsii. Hyvä jos kykenee ristinsä kantamaan. Jokainen ottakoon omansa, elämän paino on raskas taakka. Penkistä sitä ei ole kukaan nostanut.

Olen antanut kiusaajilleni anteeksi kauan sitten (tämän viestin eteenpäin saaminen olisi ollut yksi tärkeimpiä syitä kolumnilleni – en ole kohdannut heistä läheskään kaikkia). Ja niille vanhoille ja uudemmille pahan päivän tutuille / tuntemattomille, jotka ovat syystä tai toisesta, tavalla tai toisella osallistuneet ilkeämielisten juorujen levittämiseen. Olette puhuneet paskaa, kuten minäkin.

PERUS TULO PERUS SUOMALAISILLE

Rooma, Via Veneton varrella eräässä ravintolassa. Aiemmin samana päivänä olimme, sattumalta, nähneet paavi Benedictus XVI:n juhlakulkueen lähietäisyydeltä. (Kuva: Antti Filppu, kesäkuu 2012)

Paavi Benedictus XVI totesi uudenvuodenpuheessaan, että kapitalismille olisi etsittävä vaihtoehtoja. Kuukautta myöhemmin hän erosi virastaan, mikä on lähes ainutlaatuista. Pekka Haavisto mainitsi presidentinvaalien alla, että taloudessa olisi ajateltava myös nollakasvun mahdollisuutta. Hänestä ei tullut presidenttiä. Sen sijaan kaikki nauroivat Haavistolle, ”ja katsoivat ylen”, aina haastattelijoista muihin presidenttiehdokkaisiin, puhumattakaan talouden ja kulttuurielämän asiantuntijoista jne.

Itse pidin tätä Haaviston uran tähtihetkenä, samaa ajattelin paavi Benedictus XVI:n uudenvuodenpuheesta. Luulin, että asiat alkavat muuttua, kun tämänkaltaiset henkilöt uskaltavat sanoa jotain näin ”radikaalia” (vaikken nähnyt puheissa mitään ihmeellistä sinänsä, pidin niitä myönteisinä merkkeinä, suuntaviittoina kohti parempaa keskustelukulttuuria).

Kriittisen ja tutkivan journalismin nimissä joku voisi todeta, ettei kukaan ole vielä uskottavasti ja vakuuttavasti onnistunut perustelemaan, mitä järkeä on kapitalistisessa talousjärjestelmässä ylipäätään, ja miksi nollakasvun ideaalissa ei ole mitään järkeä – tai miksi siitä ei saisi edes puhua. Ehkä laajemman ”ekonomisen prosessin” yhdistäminen epämääräiseen kasvuun kuihduttaa koko talouden maaperän. Ehkä kasvu ideaalina kuuluu enemmän henkiseen kulttuuriin (ja kapitalismissa on väärinymmärretty koko pääoman käsite), eikä sillä olekaan tekemistä ns. talouden alatason eli tuotannon yms kanssa, jonka tehtävänä on turvata ihmisten ”toimeentulo” (sanan erilaisissa merkityksissä).

Aloitin maaliskuussa 2014 ekonomia-projektin, jonka tarkoituksena on ollut oppia ymmärtämään (ihmisiä jotka edustavat) nykyistä rahamaailmaa. Sain joululahjaksi, omasta toivomuksestani, Sixten Korkmanin yleisteoksen Talous ja utopia, sekä Björn Wahlroosin pahamaineisen Markkinat ja demokratia. Olen tutustunut molempiin ja saanut todeta, miten hienosti kirjoitettuja teoksia ne ovat – Nallen kirjaahan on riepoteltu paljon, mutta se on mainettaan parempi. Olen käynyt ekonomiaa käsittelevillä luennoilla (olin paikalla mm. keväällä 2014, kun Korkman ja useat ulkomaiset huippututkijat keskustelivat maailman taloustilanteesta Porthaniassa), ja aion jatkaa tällä linjalla. Minua on kuitenkin ihmetyttänyt jo pitkään, ettei varsinaisia ”kipukohtia” ole juuri käsitelty virallisissa keskusteluissa. Paavi Benedictus XVI:n esittämää vaatimusta ei ole otettu vakavasti, edes vitsinä.

Aina voidaan kritisoida Wahlroosin ja Korkmanin esittämiä näkyjä, julmasti ja hullunraivolla, esimerkiksi juuri otsikossa mainittua utopiaa käsitellen. Mitään näkijänlahjoja ei tarvita virheellisen utopiakritiikin havaitsemiseen. Muttei kiroiluun ole syytä mennä. Sen sijaan vaihtoehtoisten ajatusmallien etsimiselle / jakamiselle olisi tarvetta.

Kapitalismi on 1900-luvun kolikon toinen puoli, jonka toisena puolena oli sosialismi. Ehkä kumpikin käytti väärin ekonomiseen prosessiin liittyviä ehtoja, heijastaen toinen toisiaan? Tutustuin Marxin Pääomaan 2000-luvun alussa. Se oli materiaalina eräällä antropologian kurssilla. Vuosikymmen sitten ostin tyttöystävälleni syntymäpäivälahjaksi teoksen suomennoksen, jonka ainutlaatuinen painos on vuodelta 1918 (Helsingin työväen painokoneet lakkasivat olemasta vain hetkeä myöhemmin). Marxin esittämä ”kapitalismin kritiikki” meni perille omalla kohdallani viime vuosituhannella, kun eräs professori selvitti asiaa minulle, juodessani hänen viiniään ja polttaessani hänen tupakkansa.

Vanhakantainen humanisti vertaisi kapitalismin historiaa kristinuskon historiaan, ja esittäisi toteavan kysymyksen: itse asiaa ei ole osattu nähdä siellä, missä sen nimeä kannetaan? Ja loppu on historiallisen kuuluisaa….. Olkoon niin. Marx ei uskonut henkeen. Se liittyy johonkin, joka sosialismista jäi puuttumaan. Pääoman eli kapitaalin käsite saattaa hyvinkin olla avain tasapainon löytämiseen. Jos ymmärrämme mitä merkityksiä sanaan kätkeytyy, pääsemme ehkä vapaaksi vanhoista ja loppuunkulutetuista arvoista, joihin olemme itsemme ja toisemme kiinnittäneet. Varsinaiselta olemukseltaan pääoma tuskin on rahasumma. Voidaanko sitä käyttää hallitsemiseen, tai pohjimmiltaan edes varastoida (entä onko se liitettävissä ”maakauppoihin”, joiden ansiosta nykyinen talouskriisikin syntyi – ”real estate” yms ovat samankaltaisen periaatteen johdannaisia; kaikki alkoi sanasta ”land” ja siitä olettamuksesta, että maata voi myydä). Entä jos kapitaalia ei voida suoraan yhdistää mihinkään ”materiaaliseen objektiin”? Ehkä se liittyy kuuluisaan henkiseen pääomaan, kaikkiin inhimillisiin kykyihin ja näkymättömiin kehitysmahdollisuuksiin, jotka pohjimmiltaan kannattelevat ihmisen olemassaoloa. Voidaanko tästä näkökulmasta ymmärtää erilaisten aiheiden sekoittuminen nk. ”talouskasvun” ideassa – onko sen taustalla käsitys ”henkisestä kehityksestä”, jonka paikantaminen vain epäonnistui?

”Honey, I’m broke in Zürich” (Photo & note by Antti Filppu, April 2009)

Paljonko jäisi varaa erilaisille mahdollisuuksille soveltaa tätä ajatusta, vastineena jatkuvan ja väärin sijoitetun…………….. Kyllä, ei. Pahoittelen vaikean aiheen yksinkertaistamista. Mutta riippumatta siitä kuinka älyttömiä malleja tai teoreettisia esityksiä ja kuvitelmia ekonomiasta luodaan, maailmanhistorian valossa elämme jo uudenlaisia aikoja, eikä mikään abstraktio kykene loputtomiin vääristämään mitä todellisuudessa tapahtuu. Kärjistettynähän ekonomiassa on aina ollut ja tulee aina olemaan kyse vaihdosta, mutta onko sen suhdetta perinteisiin vastapareihin supply & demand ^ production & consumption vieläkään ajateltu tarpeeksi. Olen huolissani filosofisen keskustelun vähyydestä ”talousasioihin” liittyen. Aika joka ei pyri ottamaan huomioon tulevaisuudesta päin virtaavia merkityksiä on jo mennyttä aikaa. Ekonominen prosessi toimii omien lainalaisuuksiensa mukaan, mutta se voi toimia paremmin tai huonommin, riippuen siitä missä määrin ideat vastaavat todellisuutta, johon se kuitenkin aina pohjaa. Selvää on, ettei taloustiede ole edustanut tieteellisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä ekonomian kohdalla välttämättä aina tarvita teoretisointia vaan enemmänkin havainnointia. (Tämä on kerjäläisen apologiani siinä ”asiantuntemuksen” suossa, josta ei ota hulluinkaan enää selvää – ja jonka loputtomiin silmiin voi vedota kuka tahansa, millä tahansa tekosyyllä.)

Työelämän monet kasvottomuudet

Tavatessamme sattumalta vuosia sitten Vanhalla ylioppilastalolla ”susi-illassa”, Janne Nummela totesi minun olevan ”persona non grata” yhteiskunnassamme. Jos muistini ei petä, syyksi ehdotettiin liian esoteeristen aiheiden parissa työskentelyä, joka ei ollut silloin muodikasta. Ehkä olin virtsannut väärille seinille edellisen vuosikymmenen aikana. Kenties totuus on jossain kullankeltaisen keskitien suunnalla. Kuvassa allekirjoittaneen vesivärimaaalaus ”Firenzen platonilaisen akatemian kaupunkihuvilan sypresseistä” vuodelta 2012.

Työelämän monista vaiheista ja (epä)onnistumisista olisi hyvä puhua myös epäajanmukaisin tavoin, nekään eivät ole jääneet minulle tuntemattomiksi. En voi puhua varsinaisen, perinteisen työuran puolesta. Ehkä tulevaisuuuden maailmassa tässä esillä olevat asiat ovat ajankohtaisempia. Punaisena lankana on suomalainen ”Spirit”, jota en käännä alkuperäiskielelle. Ehkä kestävyysjuoksijataustani vaikuttaa siihen, että tapana on ollut edetä maaliin asti pidemmälläkin matkalla, vaikken vuosikymmeniin ole fyysisellä tasolla paljon juossutkaan. Teemat puhuvat itsestään käsin, siitä johtunee tämäkin teksti.

Siviilipalveluksessa 2001 alkanut ja sen jälkeen toista vuotta jatkunut ”varsin menestyksekäs ja romanttinen” vahtimestarin urani päättyi vuoden 2003 lopulla suunsoittoon, kun vanhempi työntekijä kommentoi rumasti kenkiäni ja partaani, ja jostain syystä avasin sanaisen arkkuni pahimmalla mahdollisella tavalla, mikä ei jäänyt vaille seurauksia. Miltei kaikkien vihaama ja halveksima työmies oli saanut lokaa päällensä aina, mutta vain selän takana.  En ollut aiemmin sanonut tai edes ajatellut mitään pahaa hänestä. Ilmeisesti ensimmäisenä ihmisenä maailmanhistoriassa kerroin hänelle mielipiteen käskyistä, jotka tulevat henkilöltä, jolla ei ole auktoriteettiasemaa virkansa puolesta. Hän kuitenkin tunsi teatterinjohtajan, ja vaikka olin ollut ”hyvissä väleissä” kaikkien kanssa, palveluksiani ei enää tarvittu tämän jälkeen. Vuosien ajan kävin turhaan anelemassa ja rukoilemassa, että minut otettaisiin takaisin.

Olin Kulttuurien museon oppaana (2006) ilman tieto-taitoja. Ystävän toimesta avautunut mahdollisuus ehkä johtui siitä(kin), että olin saanut jonkin verran mainetta ja näkyvyyttä ”julkisuudessa”, ja antropologian laitoksella tapaukseni oli hyvin tunnettu. Seurauksena olikin lähes täydellinen epäonnistuminen. Kohtaamispaikkana Kongo -näyttelyn avajaisissa paikalla ollut lehdistö ja silmäätekevät saivat huomata, ettei opas hallinnut aihettaan. Mieleni teki vajota maan alle, häpeä ja kärsimys olivat kuvainnollisen kirjaimellisesti lyijynraskaita ja myötähäpeä museon henkilökunnan suunnalta saattoi olla tähän verrattavissa. Toki taustalla oli mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä ja elämäntilanteesta johtuvaa tasapainottomuutta (vuoden aikana sattui ja tapahtui kaikenlaista niin musiikkirintamalla kuin yksityiselämässäkin). Jatkoin opastusten tekemistä koko syksyn kaikesta huolimatta. Ja loppua kohden kierros menikin jo hyvin. En luovuttanut. Vaikka opastus alkoi sujua, palveluksiani ei tarvittu tämän jälkeen museossa (jota ei tosin enää ole olemassa). Johdatusta oli, että löysin tieni naapurisalissa olevaan Athos-näyttelyyn, jolla oli käänteentekevä vaikutus.

Platonin Akatemiassa Halosenniemessä keväällä 2010 sain tilaisuuden kommentoida pidettyjen aamuesitelmien aiheita. Katselin saappaitani täyden yleisön edessä mutisten ja änkyttäen epämääräisiä lauseenparsia, häveten puolisokeita silmiä päästäni. Luojalle kiitos, iltapäiväksi oli sovittu muutakin ohjelmaa, ja ”Kalevalatyöpaja” Kallio-Kuninkalan kartanon pihamailla runsaslukuiselle yleisölle meni kuten oli ollut tarkoituskin. Epäselvyyksiä ja väärinkäsityksiä liittyi alkujärjestelyihin, mikä osaltaan sel(v)ittää tapahtuneita. Tämä oli ensimmäinen kohtaamiseni Tapio Turpeisen kanssa, ja sen jälkeen olen ollut (lähes) aina paikalla, pitämässä alustusta tai vetämässä keskustelua yms. Lämpimät kiitokseni menevät yhä Tapiolle, joka ei kääntänyt selkäänsä ”fiaskon” jälkeen, vaan antoi uuden mahdollisuuden. Ehkä vuosien myötä olen oppinut puhumaan, kuka tietää. (Tähän liittyen on mainittava olleeni syyskuusta 2010 lähtien sijaisopettajana Tuusulan lukiossa, missä olen saanut harjoitella satoja kertoja esiintymistä ja puhetaidon perusteita. Tämä ”sivujuonne” on pitänyt minua työn syrjässä kiinni opiskelujen ohessa).

NOTES WRITTEN IN 2010 / LETTER TO THE ARTISTS WHO WERE PART OF….

Uuden laulun Kalevala (2004) / kuva: Antti Filppu

Kalevala-Eurythmie Workshop in Helsinki, August 2010, and performances on 25.9, 27.9 & 28.9, in Lahti and Helsinki. Lemminkäinen’s Death and Resurrection themes, poems 14-15 in Kalevala (and in Kalevala of the New Song – the text is more or less the same).

Lemminkäinen’s death and resurrection are among the most recited and referred parts of the Finnish national Epos. To me, these themes were quite important ten years ago already; I felt that I could relate to it all. It gave me a sense of belonging to the same flow of meanings that Kalevala is – or in other words, Finnish Mythology.

I have been writing poetry in English and I used the same verse in my own poetry. I felt these mythic images gave me the feeling of home, although hidden under a foreign language and weaved between…. Even despite the fact that these images are quite ”harsh” or ”violent”. Should I say, almost tragic? But they are MYTHIC IMAGES, not pictures of our ordinary day-to-day life in the material world. They make visible the things that are invisible, unseen.

It is right to make up whatever one wants to make of them. The interpretation is free, so to speak. But it does not mean that myths are completely ”round”. As Rudolf Steiner has said, it is possible (for a spiritual scientist) to use the same mythological picture / theme and give ”completely different” interpretations of it, but this depends on many things – where, how, why, who etc. It is important to keep in mind that myths can be approached from different angles, and one can give exact meanings to them, meanings that differ from each other (at least on a surface level). But this does NOT mean that myths are round in their meanings. It is a Mystery. I am not able to open it more. (Steiner speaks about it already in his early work, Christentum als mystische Tatsach, 1902). Myths are pictures of / from ”the spiritual reality”.

Look at Lemminkäinen again. It is right to say that Märkähattu is Lemminkäinen’s double. Seppo Huunonen confirmed this, and the one who originally realized it was no other than Eino Leino, our beloved poet himself. It opens up an interesting scene: to look at Lemminkäinen’s death and resurrection themes from this point of view. Lemminkäinen tries to shoot the Swan of Tuonela, but has been unable to cross the threshold in the right way? So his double comes back when he least expects it, and then he’s in real big trouble. But what is this thing about his mother?

Kalevala is like a powerful book of spells. It has been said that Kalevala’s language is holy and magical in itself. I have come to believe that it is true. When we speak the verses, things may happen. Especially when something just as powerful as Eurythmy is conjoined with Kalevala, it becomes all the more magical and ”moving”. Potentially of course, not always actually. Lemminkäinen’s death and resurrection belong together in a way – we could see and feel this when we did the scenes. The Märkähattu episodes were powerful and they showed a certain kind of atmosphere….

Then Mother comes with the Honey from the Heavens: three times does the bee go to gather the honey, but only the third time says the Truth. It has to fly above the Sun and Moon. Lemminkäinen is brought back to life. This image can mean many things, of which some are more obvious to us than others. The mystery traditions, the myths about Osiris and Balder can be compared. Whether or not they are the same thing, and to what extent…. There are similarities in these myths, but it is wise to be careful with one’s conclusion.

The not-so-obvious interpretation follows. Lemminkäinen has to do with the consciousness soul. In Lönnrot’s Kalevala the poems are in different order than in the Kalevala of the New Song, where the order of the poems is connected to the Culture Epochs (beginning with the polarische zeit, and ending in the 7th nach Atlantische zeit, the great war of ”all against all”). The poems 14-15 in this New Song’s Kalevala have to do with the Egyptian culture epoch, when the Consciousness Soul was not yet ready to step in to the stage. Lemminkäinen ends up in the river bottom. But it may well be that this was something he had to go through before being able to step in later. When the age of consciousness soul begins around 1413, Lemminkäinen goes to war, to Pohjola. He comes and does not ask permission. In fact, he is not invited to the Pohjola Wedding at all, but he comes and kills the Master of Pohjola. This happens ”as we speak”, it is the present time we are living in. The task of the Consciousness Soul…..

It’s not a simple picture. Lemminkäinen is waking up inside us. There are no one-and-only interpretations, but this is something the Finnish researchers have been doing, while trying to open the meanings of Kalevala in line with Rudolf Steiner’s teachings. Reflecting back on Lemminkäinen’s death and resurrection, it is interesting to keep this in mind.

One more level could be to look at it from the biographical angle. When one is c. 35 years old, the question about the consciousness soul comes to the front in one way or another. Lemminkäinen could be the living picture of the struggles that may follow. Of course it may happen anytime to anyone, in different ways.

This Kalevala-Eurythmie workshop was a beautiful thing. I thank you all, sincerely, for it. Lemminkäinen in Tuonela and his Resurrection was the first mythic image in Kalevala that spoke to me, over ten years ago. And it certainly still spoke, as we did our performances this year. It has been said that READING KALEVALA IS A HEALING PROCESS. Kalevala has healing power in itself, in the words themselves, when they are read silently, or when they are read aloud. I think we can confirm that. Not to mention the healing power in Eurythmy.

So, these things could be done later, also. And just as eurythmy is something worth doing in itself, reading Kalevala could be done for ”the sake of itself”. But it is wise to keep in mind that it is like a book of spells. Reading is quite safe, but when it is connected to other things, then it may need a few thoughts and ”double-checks” to keep it all on the right track. That is the only warning that should be heeded, I guess.

Kalevala is ”mystery language”, not only for having a power to heal. But that is why it has been recommended for people. It may give them back strength and joy that can easily be lost in the everyday life. Just by reading Kalevala this will be accomplished.

Eurythmy has a huge potential to affect people’s state, so learning and perfoming Kalevala’s verses in eurythmy is important concerning the ”NOW” and the future, too. I think we all had experiences about this. It is also good to be able to just do things like we did. This kind of ex tempore working method could enrichen many people’s lives. It certainly worked for me (of course, someone has to do more work, always, and preparations – but to have the possibility for people to come in and do things just like that, ex tempore, is a good thing). We managed to create a kind of real ”drama”. As I have said before, the parts in the 15th Runo are among the most powerful in Kalevala.

One concluding note. I refer back to Pohjolan Isäntä. We have the character of Untamo, also. The three evils work together, and while Louhi definitely is Lucifer, it is difficult to say what are the ”places” of….. It is Untamo who kills the Kaleva’s kin (similar myths could be found easily, such as Balder-Hoder, Osiris-Set etc, but it may not be wise to make ”a table of correspondences” out of these things. For they are, once more, mythic images and ”Mystery Art”).

And, as it has been said many times elsewhere, the most important thing about Kalevala is that all the characters in it are different aspects of HUMAN BEING, they are different sides of ourselves. In the end there is only one character in Kalevala, and it is the HUMAN BEING. Or, in other words, our being is Kaleva.

Amor Fatista Myötätunnon kirkkoon

Yllä oleva maalaus, Pierre-Auguste Renoirin Bal du moulin de la Galette vuodelta 1876, on The Book of Account -muistikirjani kannessa. Aloitin sen viime vuoden (2014) maaliskuussa, tarkoituksenani pitää tiliä kaikista tuloista ja menoista. Kokeilu kesti syyskuuhun asti. Sen jälkeen kirjaan on satunnaisesti merkitty erilaisia talouteen liittyviä asioita.

Eräs toinen ranskalainen mestariteos oli opiskeluaikani asunnon olohuoneen seinällä Töölössä. Sekin liittyi ekonomiaan, sillä huonetoverini Olli Koski oli kansantaloustieteen opiskelija, joka on myöhemmin tullut tunnetuksi monesta eri yhteydestä.

Alla olevassa kuvassa tähän asti (kesäkuu 2015) julkaistut levyt, kirjat ja lehdet (tai artikkelit). Poislukien sähköiset julkaisut ja sanomalehteen kirjoitetut kolumnit, sekä vuonna 2000 päätoimittamani Kymenlaakson osakunnan lehden numerot. Osa kirjoista on julkaistu uudelleen useampaankin kertaan, siksi järjestys ei täysin pidä paikkaansa (katso CV). Tästä on kiittäminen ja syyttäminen myös print on demand -palvelua. Hyvä puoli on, että viimeistelytyötä on voitu jatkaa huomattavasti pidempään ja perusteellisempaa jälkeä tehden kuin tavallisesti. Samoin teokset muuntuvat hieman aikojen saatossa, jolloin yksittäiset kirjatkin ovat jossain määrin ainutlaatuisia (keräily)kappaleita, sisältäen kohtia joita ei ole muualla.

Yläkulmassa olevan c-kasetin nimi on ”Amor Fati” (tämä kulttuurihistoriallinen jäte oli Cold Waste -yhtyeen ensimmäinen ja viimeinen demonauha, joka nauhoitettiin navetassa elokuun alkupuolella 1997 vuosikymmeniä vanhan hevon- ja lehmänsonnan keskellä), ja sen vieressä antropologian ainejärjestön Väki-lehden vuosikerrat 2001-2003, joista toiseksi viimeisin nro. (3/2003) sisältää ehkä parhaan tekemäni pääkirjoituksen, otsikolla ”The Church of Pity”. Trying not to hate……..

YE COLD HANDS: THE HOMECOMING

Infernossa 1 / 2015 on lyhyt ”haastattelu” kirjoittamaani YE COLD HANDS: THE HOMECOMING lehtiseen liittyen. En ottanut yhteyttä muihin median edustajiin — mainitsin asiasta Matti Riekille, joka auttoi Lucky Luken vaatteisiin pukeutunutta X.X.X.X, ojentamalla tehtävän Joni Juutilaiselle (jonka kanssa olimme tehneet syksyn 2002 numeroon hyvän ja sekavan haastattelun ”Tuhlaajapojan kotiinpaluusta”). En tiedä, olivatko vitsini typeriä vai liian hulluja mainittaviksi, mutta niin & näin oli asiain laita: Works / Vaaka

I hope it serves you well, whether it’s / you’re good, bad or ugly. After all,  it’s (not) only rock and roll. Below are quotes taken from the old version of the booklet (2014):

There’s material for another Bon Jovian thrash metal album, with cowboy outlooks – but I don’t know if it’s becoming too popular already in the scene, the 24hourboys are so quick. That’s how it goes. In any case, I have had more than a fistful of lyrics ready and waiting for a band project like that, and there just might be some thrashing barnhillboys music coming and going soon, or not, time will tell. (A note written and first published around  2008)

”When my Paul Celan meets Nick Drake project ended with Omnium Gatherum in the spring of 2006 https://wastrelcominghome.blogspot.com, I went searching for another band that would ease my heartache and my leg that was still looking for a monitor and a stage to perform a little of that Russian folk dance, with some heavy disco murmur. But the search was not the kind you would think of, not the way people go searching for things in today’s world. I’m not that kind of guy, I never was. Instead, my search was only for a little side project, a crossover of melodic metal and a cup half-way between growling and singing. (Un)officially, I had left the world of metal monsters in the dark nineties. Our band changed the music style to progressive rock years before the millennium changed. The only ’official’ recording in the death metal style was Cold Waste’s Amor Fati, after which we abandoned the smell of cow- and bullshit. However, before moving on, we invented a music style known as True Finnish Underground Cowboy Metal. There were no cowboys in the Finnish death metal scene before the Z-Trading company accidentally made it come TRUE. With the official WILD WEST fonts on the cassettes to prove it. The other reason was the fact that I had lyrical themes ready for one more album like that. Song fragments working-titled III had appeared on my note books, and although some were used in our last rehearsal session Woodbine Garden (January 2006), there were still many songs-to-come. My journey with OG as their ’fag-ass poet’ riding shotgun with hands tied was above all a re-working of smells like teen spirit years material (the lyrical themes my other band had left unfinished back in 1995-1997). But I loved it all the more and nonetheless, and I still wanted to do that kind of stuff, not to conquer the world, but to make a spin or two on the dancefloor. And of course, to cry out loud a few tasteless inferior bad jokes. That goes without saying.”

”So, I had my reasons. And I tried. But nothing came out of it. And there were many reasons for that, too. In 2006 I looked for some musicians to work with. I went to Tampere for a session with My Fate. But as I was only looking for a side-kick, I dropped out of the competition (even though the rehearsals were quite nice) when a friend of mine told me of a guitarist with many songs laying in need of someone to sing. The friend was Teemu Kokkonen, and the guitarist was Sami Wass. They were after a recordful of melodic death, while I sketched out many of the lyrics, trying out the vocals. All this happened in 2006-2007. But somehow fate was taking me elsewhere. Although we had it worked out in a way. The cowboy outlooks were certainly there. But two band members were still missing. During the fall of 2007 that project was halted. Curiously, Janne Markkanen left OG the same time. I was talking with Markus Vanhala about a possibility of doing work together. It almost happened in early 2008 in the form of a side-project (the original one we were dreaming of in 2000), with Janne playing bass and Olli Lappalainen on guitar. Somehow this beautiful vision disappeared soon after. In the end of 2008 I met Eerik Purdon who gave me a song of melodic metal. Again, I wrote and arranged the lyrics for it. This would have been really crossed-over kind of music, as the song was much lighter than anything in the growling areas I had been used to. I liked the positive groove in it. But it was not meant to happen, either. The next two years proved to be the death of a dream. In 2010 I realized there was no one. My band projects were falling apart one after another (there had been other bands during these years). Our long time fellowship broke with Matikainen and Pekkola, the original partners in shite (since 1994). Luckily I was getting on and getting high with my acoustic cover versions under the name of Thirst. But I had to bury my dreams of that one more little fix of bastardized metal. All in all, I was relieved. Playing and recording music have never been my cup(s) of coffee. I am only a writer, and my poetry was ’hitting the charts everywhere’, so to speak. I had been doing what I was sent out to do. This quest has been my highest aim, and I have kept my faith in it, despite all the difficulties in the making of.”

ZINE + SINETTI (seal) = ZINETTI

Here’s a nice-and-old-booting interview with the ex-band mates (OG), from 2013: http://deadrhetoric.com/features/infinite-minds-the-omnium-gatherum-story-part-i/

”Things will take their time. In the summer of 2013 I had to confess myself that the lyrical themes kept coming back. I was still having a good time playing with the cowboys. I decided I may have to do it after all. I believe in what Blake said, that nothing will ever go to waste when it comes to poetry. I had a text message written for Janne Markkanen since last autumn (2013). But I didn’t send it. Until Tomi Pekkola, the master himself, gave me a cd-r in the end of January 2014. We had been talking about finishing the one Rock Art piece we had left undone, and he finally managed to hand over the last song that had been missing. We were not going to continue with the band / name we all left for good in 2010, but we were still thinking of recording music. What happened when I got the last song in my hands? There were three other songs, too. For a True Finnish Cowboy Metal side-project. Soon all the players were there, Tomi had composed the whole album and recorded a promo version of the songs. I had written and done most of my part. The good times I had with this one can’t be romanticized too much. The songs were impressive and the players were exactly the right ones (with two fine young cannibals named Sami Kotasaari and Samuli Rönkkö). But in the end of May I had to leave it for them…..”

Photographs were taken by Antti Filppu. The paintings were made by Laura Vilva in 2014 (the eagle) and Kaija-Liisa Pekkola in 2007 (based on a photo).

Vuosituhannen vaihteen sanat

Eremitaasi, Arlesheim, Baselin esikaupunkialue. Keskiajalla metsikkö oli erakkomunkkien asuinpaikka, ja legendan mukaan se liittyy myös Parsifalin tarinaan. Kuva otettu Pitkäperjantaina 2009, yksinäisellä meditaatiokävelyllä.

Vuoden 1999 lopulla näytin runojani eräälle ystävälle, joka totesi pitävänsä enemmän Baudelairesta. Hän tarkoitti sillä, että runoni olivat saaneet vaikutteita ranskalaismestarin tyylistä ja ehkä aihepiireistäkin. En kuitenkaan ollut koskaan lukenut Baudelairea, enkä tiennyt hänestä juuri mitään. Osittain tästä johtuen aloin vuonna 2000 kirjoittaa uudella tyylillä, etsien uutta henkeä. Runoni olivat olleet kitkeriä ja happamia, paikoin ilkeitäkin, ja tästä sielun umpikujasta halusin löytää tieni pois. Kevään ajan hahmottelin uutta tyyliä, mutten saanut mitään valmista aikaan, sellaista joka olisi kelvannut……

Pitkäperjantaina Sana löytyi, ja seuraavien päivien aikana sain vihdoinkin kirjoitettua runoutta, jonka merkityksen tiesin heti kun näin sen valmiina luonnoksena yhdellä A4-paperilla. Kyse oli seitsemään kappaleeseen jaetusta tekstistä, joka tunnetaan nimellä A Good Friday Spell. Olin asettanut tavoitteekseni, että siihen on sisällyttävä tietynlainen, eettinen pohjavire ilman sortumista minkäänlaiseen ”saarnaamiseen”. Se oli asia, jonka koin olevan kaikkein vaikeinta (ja kaikkein tärkeintä) saavuttaa tuona aikana. Runon taustakuvana on Wolfram von Eschenbachin keskiaikainen ritarieepos Parzival (sekä Chretien de Troyesin keskeneräiseksi jäänyt teos), ja nimensä puolesta se on velkaa Richard Wagnerin Parsifalille, jonka kolmannessa näytöksessä kuullaan oikea musiikillinen Pitkäperjantain loitsu. Runoni kuitenkin sisältää monenlaisia vaikutteita ja viitteitä. Siinä kohtaavat, tai asettuvat näkyville, hyvin erilaiset henkiset virtaukset. Tarkoittamani ja pelkäämäni ”saarnaaminen” ja ”moralistinen sävy” on vältetty. Silti runossa esitetty muuntumistapahtuma antaa toivottavasti mahdollisuuden erilaisille ihmisille (ja heidän erilaisille maailmankatsomuksilleen) tulla yhteen tai ainakin lähemmäs toisiaan, antaen samalla myös mahdollisuuden omakohtaiseen muuntumiseen, liittyen edellä mainittuihin sielullisiin umpikujiin yms. Runon keskellä on ihmisen ääni / hätähuuto, jota voisin kuvailla tarkemminkin eri suunnista sitä määritellen, mutta se veisi lukijoilta liikaa heidän omia ajatuksiaan. Parasta on jokaisen itse kokea ja eläytyä siihen, mistä on kyse. Ja muodostaa omat näkemyksensä sen perusteella. Runoni on siinä suhteessa kaikille avointa, se ei pakota ketään asettumaan mihinkään maailmankatsomukseen, vaikka sisältääkin tietynlaisen hengen, jonka jokainen voi sieltä itse löytää, jos etsii.

Two fragments written in the spring of 2003, in a cafe, while forming ideas together with a friend. For years we engaged in heated and intense conversations. I think no one else has ever been able to handle the kind of style we used to have, but for us it was the way to go those days. The others could never stand the heat. I am not proud of it, but neither am I ashamed. The ideas were good…..

”In a fragmentary text there is no linear movement from line to line; the reader is caught between them from beginning to the end. In this kind of state one has to bear the weighs of both meaning and non-sense at the same time. Being in-between brings forth, invokes, terrible streams of words that have no direction. There is no longer ground beneath your feet. The categories of feeling change places or vanish altogether, and the violence behind the cycles of everyday life is let loose. This imitation of tragedy will take you a step closer to the mythic reality. But as our wings were burned in the sun ages ago already, the nature of the mythic lives for us only in the chance to see through secular, linear imagery. Non-sense is itself nothing, and the greatest peril lies in the moment when the ground disappears; the losses to bear are too heavy for any man to carry by himself, without the help of God. Trivial or not, the divine paradox refuses to leave the border of this world, and the only chance to be saved from the all-consuming abyss lies in a sincere communication with the beyond, with that which comes through the non-sense of the text, but is beyond it. If we fail in this, the grey meaningless frustration that awaits us is worse than the hell on earth. This should be taken for granted.”

”We move away from God when the cage is opened after a long and embittered age in chains. We move closer to whatever that still enshrines the traces left by God when there is nothing left for us to count. The days are never enough. Nor is the coming and going of human love without its heavenly counterpart. For those who are aware of the naivete in all of our wishful thinking, this comes as a serpent around their neck, and tries to strangle them to death. The loss of meaningful feelings, the failure to draw together the souls divided in countless groups, is such a tragic sight that it is in itself unbearable. But between liberty and imprisonment there is, thank God, still room left for those raging souls who deny this, and refuse to let go; but not like the boring moral dramatists who keep destroying the world with their poisoned fruits and their bottled tasteless liquids. But rather like those who are willing to give themselves over to that which hides beyond our words, and still want to stay attached to the world of the living while soaking in godlike bliss and despise. It makes all the difference one could imagine. This is not meant for a man who is stronger than his God. It takes a lot more strength to see what lies beneath the beginning of every word than a man could ever reach, if he can not count his place well enough.” (The word ”God” could also be written or thought of as ”god”)

Juhannusruusut ja meditaatio

Villa Lill-Kallvik sijaitsee samannimisessä puistossa, joka on tehty historiallisesti merkittävän huvilan sata vuotta vanhaan ruusutarhaan. Sisäänkäynnin ympärillä on nelikulmion muotoinen doorilainen pylväikkö, jonka yläpuolella tasakylkinen kolmio. Ruusutarhassa on myös joonialainen puolikaari tasapainottamassa kokonaisvaikutelmaa. Puisto on yksi monista Aurinkolahden ja Kallahden alueiden nähtävyyksistä, ja sijaitsee metroaseman lähellä. Kävijä luulee olevansa Antiikin Kreikassa. Ehkä ei sittenkään.

Vuodenaika ei ollut kaikkein otollisin valokuvausta ajatellen. Nimestään huolimatta Juhannusruusunkujalla kannattaa käydä milloin tahansa, alkutalveen asti siellä voi nähdä kukkivia, vaaleita ja punertavia ruusuja. (Kuvat otti Markku Toikka maaliskuussa 2015).

The world is full of work(ing)s in the name of the Rose(s) & the Cross, but does it mean they’re all the same? Or does it mean there’s no sense at all in any of this? Who knows, if no one knows. Who could tell the difference, when THE CROSS OF THE WORLD IS FULL OF ROSES.

    ”We think of a plant, how it has its roots in the soil, how it sends out leaves one after another, and blossoms at length into flower. Now we imagine a man standing beside the plant. The thought lights up in our mind that the man has characteristics and capabilities which can truthfully be called more perfect than are those of the plant. He can move about at will, he can go this way or that way as he feels inclined; whereas the pant is rooted to the spot where it is growing. We may however, then go on to think to ourselves: Yes, that is so, the human being is more perfect that the plant; but I also find qualities in him, the absence of which in the plant makes it appear to me more perfect in other respects than the human being. For his is filled with desires and passions, and these he sometimes follows in his behavior, with the result that he goes astray, falls into error. When I look at the plant, I see how it follows the pure laws of growth from leaf to leaf, how it opens its blossom, calmly and tranquilly, to the chaste rays of the sun. I perceive therefore that whilst man is in one respects more perfect that the plant, he buys this comparative perfection at the price of letting impulses and desires and passions have their seat within him, instead of what appear to be the pure forces at work in the plant. Then we can go on to picture to ourselves how the green sap flows right through the plant, and how this green sap is the expression of the pure, unimpassioned laws of growth. And if we then think of the red blood as it flows through the veins and arteries of man, we find in this red blood the expression of impulses and desires….”

 ”We then let this whole thought live in our soul. Carrying it a little farther, we call to mend how man is after all capable of development; he possesses higher faculties of soul, by means of which he can refine and purify his impulses and passions. We recognize that thereby the baser element in them is purged away, and they are re-born on a higher level. The blood can then be thought of as the expression of these purified and chastened impulses and passions. And now we turn our thought, let us say, to a rose. We look in spirit at the rose and say to ourselves: In the red sap of the rose, I see the green color of the plant-sap changed to red; and the red rose follows still, not less than the green leaf, the pure, unimpassioned laws of growth. I can let the red of the rose be for me a symbol of a blood that is the expression of chastened impulses and passions which have thrown off their baser part and resemble in their purity the forces that are at work in the rose. And then we try, not merely to go on turning such thoughts over and over in our mind, but to let them come to life in our heart and feeling. A sensation of bliss can come over us as we contemplate the pure and dispassionate nature of the growing plant; and we feel obliged to admit that certain higher perfections have to be purchased by the acquisition at the same time of impulses and desires. This thought changes the bliss that we experienced before into a solemn feeling; and then a sense of liberation can come over us, a feeling of true happiness when we give ourselves up to the thought of the red blood that can become te bearer – even as the red sap in the rose – of experiences that are inwardly pure. In pursuing thus a train of thought that serves to build up such a symbolic picture, it is important to accompany the thought all the time with feeling. Then, having entered right into the experience of the thoughts and feelings, we can re-cast them in the following symbolic picture.”

       ”Imagine you see before you a black cross. Let this black cross be for you a symbol for the baser elements that have been cast out of man’s impulses and passions; and at the point where the beams of the cross meet, picture to yourself seven resplendent bright red roses arranged in a circle. Let these roses symbolize for you a blood that is the expression of passions and impulses that have undergone purification. Some such symbolic thought-picture shall the pupil of spiritual training call up before his soul, and he can do this in the way as was explained above for a memory-picture. Devoting himself to it in deep, inner contemplation, he will find that the picture has power to call his soul awake. He must try to erase for the time being everything else from his mind. The symbol in question, and that alone, should now hover before him in spirit, as livingly as ever possible.”

       ”There is meaning in the fact that the symbolic picture has not simply been put forward as a picture that has in itself an awakening power, but that it was first build up by a sequence of thoughts concerning plant and man. What such a picture can do for he pupil depends on his having himself first put it together in the way described, before he used it as a object of meditation. Were he to picture it without having gone through the construction of it in his own soul, it would remain cold and would have far less effect, for it is the preparation that endows it with power to enlighten the soul. The pupil should however not be recalling the preparatory steps while engaged in the meditation, but have then merely the symbolic picture hovering before him inspirit, quick with life – letting only the feelings that were aroused by the preparatory chain of thought echo on within him. In this way does the symbolic picture come to be a sign, appropriate to and accompanying the inner experience.”

       ”The efficacy of the experience depends upon how long the pupil is able to continue in it. The longer he can do so, without allowing any other idea to disturb the meditation, the greater its value for him. It is, however, also good if, apart from time he devotes to the mediation as such, he will frequently build up the picture all over again, letting the thoughts and feelings rise up in him in the way we have described, that the mood of the experience may not pale. The more ready the pupil is patiently to continue renewing the picture in this way, the greater significance will it have for his soul.”

– From Rudolf Steiner’s Occult Science, An Outline. Rudolf Steiner Press, London. pp. 230-232

Keskustelupiireistä suuren paaston alkuun

”Uskontoon ja henkisyyteen liittyvistä kysymyksistä kiinnostuneille (20-40 -vuotiaille) tarkoitettu avoin ja vapaa, tunnustukseton keskustelupiiri kokoontuu aina kuukauden ensimmäisenä tiistaina klo 19.30-21.00 Kristiyhteisön seurakunnan tiloissa, osoitteessa Kartanontie 22, 00330 Helsinki (vanha keltainen talo Munkkiniemen sydämessä). Paikalla on myös pappi, joka ottaa osaa keskusteluun, muttei johda sitä. Jokainen voi tuoda mukanaan omat kysymyksensä ja ajatuksensa, joiden pohjalta piiri muodostuu. Ainoana vaatimuksena on vilpitön ja kunnioittava suhtautuminen uskonnollisiin ja henkisiin teemoihin, mukaan lukien eri uskonnot ja kulttuurit.

Ensimmäisellä kerralla käsittelemme kahta aihetta: ekumenian mahdollisuutta ja sen ongelmia, sekä magian olemusta ja suuntia. Ekumenialla viitataan tässä niin kirkkokuntien yhteistyön mahdollisuuksiin kuin eri taustoista ammentavien yksilöiden maailmankuvallisiin ongelmiin (jotka liittyvät esimerkiksi vaikeuteen valita monista vaihtoehdoista – käsittelemme myös perinteiden ja erilaisten suuntausten sekoittumista keskenään).

Ensimmäinen kokoontuminen on poikkeuksellisesti maanantaina 11.2.13. Piiriin ei tarvitse ilmoittautua eikä sitoutua. Jatkossa käsiteltäviä aiheita ei mainita etukäteen, vaan ne saavat lopullisen muotonsa paikan päällä, ihmisten omien kysymysten mukaan – tai varalta pidettävien alustusten pohjalta.”

Vanha ilmoitusteksti keskustelupiiristä, joka muiden pyynnöstä kokoontui vuoden 2013 aikana allekirjoittaneen toimiessa aluksi vastuuhenkilönä. Myöhemmin vastuu siirtyi papeille. Piiri muutti muotoaan seuraavan vuoden aikana useaan kertaan (mahdollisista muodonmuutoksista / uusista keskustelupiireistä, ks. Kristiyhteisön sivut).

Tunnen vanhempia ihmisiä, jotka noudattavat ortodoksisen kirkon vuodenkiertoa ja paastoavat ennen pääsiäistä. Heistä kaikki eivät kuulu kirkkoon. Ja niistä jotka ovat virallisesti jäseniä osa noudattaa ohjeita omalla tavallaan ja jotkut painottavat kirkkoon kuulumisen merkityksen olevan lähinnä nimellistä. Tämä on pieni esimerkki paljon suuremmasta aiheesta, jota ei ole käsitelty tarpeeksi julkisuudessa. Aiheen ongelmallisuus riippuu toki pitkälti katsojan näkökulmasta. Keskeisenä teemana on kuitenkin: missä määrin on hyvä ihmisten luoda omaa vapaata suhdettaan eri uskontoihin ja niiden perinteisiin? Taide on jo kauan toiminut avoimena väylänä pyhyyden ja hartauden kokemuksille myös tai erityisesti sellaisille ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta halua olla virallisesti tekemisissä uskontojen kanssa.

Miksi tämä olisi ongelma? Kirkkojen keskittyessä vartioimaan omia linjauksiaan on vaivihkaa kehkeytynyt aivan uudenlainen massakulttuurin muoto, johon ottavat osaa monet nuoremmat, riippumatta siitä mitä he itse….. Kirkolliset toimijat ovat eräässä mielessä jääneet pois kuvasta (vaikka eroja on kirkkojen välillä tässäkin suhteessa). Sen sijaan, että ihmiset olisivat voineet vapaasti ammentaa rikkaista perinteistä ja lähteistä, joita kirkot ovat ylläpitäneet, he ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa on täytynyt luoda joko/tai -suhde näihin asioihin. Yhä useammin se on ollut kokonaan kielteinen kirkkojen suuntaan (”tosiuskovaisten” ja vastaavien tahojen osallistumisesta kirkkojen maineen menetykseen ei kannata enää puhua). Syypäitä on, vanhaa tarinaa ja virttä seuraten, yhtälailla kirkollisten toimijoiden puolella kuin massakulttuuriksi muuttuneessa vastapuolessakin.

Mutta mikä oikeastaan oli ongelmana? Koko asetelma on hukkunut valheisiin ja yksipuolisuuksiin, jotka estävät varsinaisen aihepiirin tulemista esiin. ”Vastapuoli” joka on hallitsevaa kulttuuria tällä hetkellä, kaikessa monimuotoisuudessaankin, joko tahtoen tai tahtomattaan usein vääristää totuuksia niin, etteivät kirkolliset toimijat enää voi suhtautua nykykeskusteluihin myönteisesti. Se puolestaan ajaa kirkot yhä kauemmas käsiteltävistä aihepiireistä ja samalla estää niitä ajattelemasta uudelleen omia virhearvioitaan, mikä olisi tässä vaiheessa välttämätöntä. Kirjoitin asiasta alunperin vuonna 2004 (Virta-lehden pääkirjoituksessa – osallistumisen syy oli 3. numeron päätoimittajan ja taittajan Matti Rautaniemen ehdotus, ei oma aloitteeni): on käytettävä kaikki voimansa sen ymmärtämiseen, mistä on kyse. Tai muuten kaikki menee päin helvettiä. Näinhän on tapahtunut kuluneen vuosikymmenen aikana. Mutta helvetistä voi etsiä poispääsyä. Siihen tarvitaan kuitenkin tienviittoja.

A hill with a view, Thassos, August 2009. The vague silhouette on the horizon is the island of Samothrake. This was the closest we could get to the Sanctuary of the Great Gods. We were standing between Athos and the Kabiri, and we kind of liked them all (Photoscape by Antti Filppu).

Ei kristillisen vuodenkierron ja vanhan ajan mysteereiden välillä ole pakko nähdä sovittamatonta vastakkainasettelua. Siinä on mystistä yhteenkuuluvuutta ajan virrassa, profetioiden ja mytologisten kuvien toteutumista ihmisessä.

Miten Sofia voi?

Vanhoja huomautuksia VIRTA IV -artikkeliin ”Valkoinen Kukka, Mustaa Viiniä”, joka on luettavissa Virran sivuilta. Artikkelin pohjalla oli essee, jonka kirjoitin antropologian laitokselle. Se liittyi Jukka Siikalan kurssiin Antropologinen nykytutkimus. Viimeistelin esseetä muuttamalla sitä enemmän fragmentaariseen suuntaan. Eräässä mielessä kyse oli ensimmäisestä tämän tyylilajin tekstistä, eli post-modernismille jo muodollisestikin vinoilevan ”fragmentaarisuuden”. Vaikka toisaalta sitä voidaan ajatella myös Novaliksen kaltaisten romantikkojen katkelmia myötäilevänä runoilijan änkytyksenä. Molemmat tulkinnat perustuvat tosiasioihin.

Turistimatka teorian / muist. historiaan

Lisää ”Sadness” -viitteisiin:

I Nietzsche & figure ground reversal – vrt. Kristillisyys

II Bruno & Renessanssi     —–voitto       Keskiajan mystiikka                                             

                                                häviö—–

III En mainitse okkultismin historian nimiä (niitä on liikaa, eivätkä useimmat edes ansaitse tulla mainituksi tässä yhteydessä?)

IV Kahvin tematiikkaa & historiaa (Paholaisen juoma – Rumi etc)

---

Augustinus – City of God

vrt. myös Jung & Valon saareke–

(vrt. henkinen: ”Pimeyden saareke keskellä valoa…”)

—–Rajojen häviäminen, kieltojen poistuminen ym

Äärettömyys

de Sade

vrt. Crowley etc

Rajoittamattomuuden ongelmat

Tietoisuus ja omatunto

Omatunto perustuu subjektiiviseen / objektiiviseen tietoon. Ihmisen sydän voi muodostua todellisen tiedon saamisen ”välineeksi”, johon myös omatunto viittaa. Perinteinen subjekti-objekti -suhde tulee ylitetyksi. Sama koskee myötätuntoa, joka tunnetaan eri nimillä eri kielissä, ja joka parhaimmillaan toimii eräänlaisena tiennäyttäjänä ulos umpikujasta, johon meidät on tunnetusti johtanut teknologiaan ja ulkoiseen tieteeseen keskittynyt pakkomielteemme. Saksan Mitleid, englannin compassion, ranskan pitié ovat kaikki saman asian äärellä. Suomen myötätunto ja omatunto sisältävät yhteisen osan, joka puolestaan näyttää äidinkielestämme syvällisemmän ulottuvuuden: tunto sisältää sekä englannin kielen to know (tieto) että to feel (tunne) merkitykset. Tunto voi kehittyä henkiseksi aistiksi, jolla on subjektiivisuuden lisäksi objektiivinen luonne. Perinteisen (luonnon)tieteellisen tiedon ongelmahan on, ettei tämänkaltaista suhdetta ole olemassa. Mutta useiden vaihtoehtoisten näkemysten edustajien mukaan henkisessä mielessä todellista tietoa on päinvastoin mahdotonta saada, ellei kyse ole ihmisen omasta havainnosta ja kokemuksesta. Moderni fysiikka on kolkutellut / kolistellut tämän paradoksin äärellä jo sata vuotta, muttei ole vieläkään onnistunut luomaan selkeää ja toimivaa teoreettista mallia ongelman ratkaisemiseksi (vaikka onkin tullut siitä tietoiseksi). Selventääkseni asiaa, en yritä astua fysiikan alueelle, mutta haluan viitata tietoisuuden tutkimusperinteeseen, joka on vasta alkuasetelmissaan. Juuri tietoisuudestahan on kysymys myötätunnon kohdallakin, kuten Wagnerin Parsifalista kaikki tietävät: durch Mitleid wissend, Parsifal kohoaa ”myötätunnon kautta tietoisuuteen”. Ihmisen omatunto on tämän tiedon henkilökohtaisempi puoli. Jatkamatta sanaleikkejä, englannin conscience ja consciousness eivät ole kovin kaukana toisistaan.

Symposium de Amore

Rafaelin freskoja Vatikaanin museossa. Ateenan koulu ja Keskustelu / kiista Sakramentista. Kuvat Antti Filppu (kesäkuu 2012).

”Maailmassa on tilaa erilaisille näkemyksille”, totesi metropoliitta Ambrosius kulttuurikeskus Sofiassa Lasaruksen lauantaina 2009 seminaarissa, jonka aiheena oli Kalevala ja Suomen Tulevaisuus. Hän kertoi lukeneensa juuri Paramahansa Yoganandan elämäkerran, ja sanoi siinä olevan paljon yhteistä ortodoksisen kirkon ideaalien kanssa.

Metropoliitta Ambrosius oli paikalla myös marraskuussa 2010, G18:ssa järjestetyssä seminaarissa, jossa käsiteltiin ”Tasavallan hengellistä tilaa”. Mukana olivat lisäksi Thomas Wallgren sekä Juha Sihvola, jonka viimeiseksi jäänyt teos Maailmankansalaisen uskonto ilmestyi alkukeväästä 2011. Kaikki puhuivat järkeviä, kuten heidän olettaisikin. Eräs huomionarvoinen asia oli Ambrosiuksen myönteinen viittaus Juha Sihvolan luonnehtimien uskonnollisia keskusteluja koskevien peruslähtökohtien suuntaan. Sihvola ei ehtinyt jatkaa tällä tiellä kovin pitkään. Hänen teoksensa kuitenkin nousi lyhyessä ajassa keskeiseksi arvomäärittäjäksi, näiden alueiden rajausta ajatellen.

Kolmas mieleen jäänyt seminaari oli niinikään Sofiassa kesällä 2013. Henki päällä? antoi aihetta jälkipuintiin sillä osa koki, ettei varsinaisia ”henkisiä kysymyksiä” juuri käsitelty, vaikka tilaisuus olisi ollut yhteiseen keskusteluun ja näkemysten jakamiseen. Itse olin tyytyväinen siihen, että seminaari ylipäätään toteutui ja erilaiset ihmiset kykenivät tulemaan saman katon alle. Ehkä tässä ajassa ja yhteiskunnassa vaikuttavat virtaukset estävät perehtymistä näihin aiheisiin? Mukana oli hyviä puhujia, joita en ollut kuullut aiemmin: Eero Ojanen, Tarja Kallio-Tamminen ym.

Usein on mahdotonta sanoa missä määrin symposium oli hyvä tai onnistuiko tapaaminen. Silti olen halunnut tukea osallistumisellani tämänkaltaista kulttuuritoimintaa. Paljon tapahtuu tiedostamattomalla tasolla, pelkästään ihmisten kohtaamisilla voi olla suuri merkitys.  Asiat menevät eteenpäin. Tai jos mitään ei tehdä eikä järjestetä, auttaako se?

Keväällä 2009 Kalevala-seminaarissa oli myös Jari Halonen, joka sai tunnustusta kalevalaisten aiheiden parissa työskentelystä. Halonen kävi kiivaan väittelyn Seppo Matinveden kanssa mm. egoa koskevista tulkinnoista. Itse koin tuolloin, että samasta aiheesta eri käsitteillä puhuttaessa voidaan helposti ajautua (risti)riitoihin. Tämän seurauksia ei ehkä aina ymmärretä. Ketään ei voi kuitenkaan syyttää siitä, että itse aihe on ongelmia täynnä. ”Egon glorifiointi” merkitsee lähinnä itsekkyyttä tai ”alemman minän” korottamista Jumalan paikalle, ja sen vastakohtana ”egosta luopuminen” johtaa pahimmillaan itse minuuden hylkäämiseen, ihmisen oman olemuksen väärinymmärryksen seurauksena. Sana Ego tarkoittaa ”minää”, joka viittaa ihmisyyteen. Se on kaksiteräinen miekka, kuten Ilmestyskirjassakin mainitaan. Ihminen voi kohota ylimpään tai vajota alimpaan. Olennaista on tiedostaa, ettei minuus ole paha asia itsessään. Ihmisen henkinen kehitys on kysymysmerkki.

Mens sana in corpore, sano

Paros, Naousa, syyskuu 2007. Kuva Antti Filppu.

Vanhaa roomalaista sanontaa uuteen uskoon muuntaen suomalaisittain: terve mieli ruumiissa, sano.

Ruokablogien ja ravintoarvokeskustelun yms jatkuvaan virtaan liityn minäkin lopulta. Olen yli vuosikymmenen ajan tutustunut omakohtaisesti erilaisiin nykytrendien mukaisiin ruoka-valioihin ja ”dieetteihin”, vaihtelevalla menestyksellä. Syksyllä 2002 terveydentilani heikkeni siinä määrin, että oli tehtävä epätoivoisia ratkaisuyrityksiä tilanteen parantamiseksi. Keskustelut useiden lääkäreiden ja terveydenhoitajien kanssa eivät olleet merkittävästi auttaneet asiaa, mutta selväksi oli käynyt ns. Gefilus-tuotteiden kasvava kysyntä (josta eräs terveydenalan ammattilainen minulle mainitsikin: ”Valion kanssa on sovittu, että he lisäävät maitohappobakteereja sisältävien tuotteiden määrää”). Tämä ongelma näkyi myös erilaisten Atkinsonin dieettiä muistuttavien, ”hiivasyndroomaan” ja muihin vastaaviin, epämääräisiin oireyhtymiin liittyvien hoitomuotojen tarpeessa.

Keskustelu sokerin, maidon, lihan ja vehnän ongelmista on voimistunut viime vuosina järkyttävällä tavalla. Vuonna 2002 olin lähes yksin näiden asioiden kanssa, mistä kertoo jo sekin, ettei Rikhardinkadun kirjastosta löytynyt kuin yksi repaleinen, vuosikymmeniä vanha vihko teemoihin liittyen. Tänä päivänä on olemassa kokonainen, aivan uusi ruokakeskustelukulttuuri, eikä tarvitse edes mainita ”karppauksen” kaltaisia muoti-ilmiöitä, puhumattakaan sen vastavoimasta, ”veganismista”.

Ehkä on sanottava suoraan, ettei vehnässä ole mitään vikaa, mikäli sillä tarkoitetaan alkuperäistä vehnää. Sen sijaan ”valkoinen vehnäjauho” on mahdollisesti kaiken pahan alku, ja viljan jalostaminen ylipäätään on ongelmallista. Sama koskee maitoa. Intiassa sitä pidettiin / pidetään kaikkein pyhimpänä, terveellisimpänä juomana. Erityisesti Suomessa nk. ”maitoprofessoreiden” aikaansaama tuho on ollut suunnatonta. Val(t)io ei ole vieläkään pyytänyt julkisesti anteeksi ihmisten ruoansulatusjärjestelmille aiheuttamaansa häiriötä. Maidon teollinen käsittely on vähentänyt kylmän maidon juomiseen liittyviä ”riskejä”. Mutta se on tehnyt maidosta pahimmillaan lähes ihmiselle kelpaamatonta (pastörointi on ymmärrettävää ja sitä voidaan jossain määrin pitää tarpeellisenakin, mutta ns. homogenointi ei ole). Toivon, että nykyiset luomutuotteet jotenkin voisivat korjata tilannetta.

Sokerista on puhuttu paljon. Muttei se ole sokerin itsensä syytä, jos sitä käytetään tuhatkertaisesti liikaa ja laatu on unohdettu kokonaan. Pidän Steinerin lausahduksesta: ”sokerille olisi kirjoitettava ylistyslaulu”. En usko, että eurooppalainen kahvilakulttuuri syntyi vain ihmisiä tappamaan. Sokerileivonnaiset ovat varmasti ”good to eat”, jos niitä ei ahmi liikaa (!), ja jos niiden laatuun kiinnitetään riittävästi huomiota. Lisää rautalangasta vääntäen ja kärjistystä jatkaen, ihminen tarvitsee sokeria tasapainottamaan suolaa, ja sitä voi kaikista vastalauseista huolimatta nauttia……

Karppauksen helmasyntejä on kaksi. Ensimmäinen niistä koskee sokeri-suola-tasapainon järkkymistä. Siksi karppaus voi toimia vain lyhyenä kuurina. Muuten elimistö saattaa kärsiä (salakavalasti, tavoilla joita ei aluksi huomaa). Olen joutunut kokemaan tämän käytännössä jo vuosina 2002-2003. Sokerin ja hiivan aiheuttamia tuhoja se kyllä torjuu / korjaa, mutta yhdestä äärilaidasta ajaudutaan helposti toiseen. Jälkimmäinen helmasynneistä liittyy lihan ja kasvisruokavalion väliseen suhteeseen:

Minäkin olen saanut osani militantin vegetarismin hyökkäyksistä, joihin aikoinaan vastasin luomukasvisruoan olevan terveellistä ja suotavaa ravintoa, johon voi lisätä kalaa ja lihaa, tietysti mahdollisimman ”korkealuokkaista” (mikä on toki ongelma itsessään, edes luomulihan laadun takeita ei ole aina olemassa). Olen yrittänyt siirtyä kokonaan vegetarismiin, muttei se taida olla mahdollista omalla kohdallani. Ehkä vuonna 2009 löytämäni kultainen keskitie on yhä paras vaihtoehto, joka perustuu yllä mainituille.

Vehnästä ja muista ”kotimaisista viljoista” on tullut tarpeettoman suuri, kansallisen ja kansainvälisen tason kriisi. Alkuvuodesta 2004 lähtien olen itse noudattanut gluteenitonta ja vehnätöntä ruokavaliota (johon ei kuulu myöskään ruis tai ohra), kun eräs aiheeseen erikoistunut lääkäri sitä suositteli. Minulla on virallisestikin todettu mm. vehnäallergia. Nykyinen keliakiatrendi on huolestuttanut monia. Lääkärini sanoi, ettei kaikkia keliakian muotoja kyetä havaitsemaan käytössä olevilla menetelmillä, vaikka oppikirjat muuta väittäisivätkin. Itse lisään vielä, ettei kyse välttämättä aina / useinkaan ole ”keliakiasta”, vaan lähinnä allergiaoireista tai yliherkkyydestä, jonka perimmäinen syy on vehnän ym pilaantumisessa, ei ihmisessä.

Tämän artikkelin kieli on tarkoituksellisesti kansan- ja puheenomaista. Väitteet kuitenkin perustuvat, enemmän kuin haluaisin uskoa, tosiasioihin ja omakohtaisiin kokemuksiin / havaintoihin, sekä keskusteluihin eri alojen ammattilaisten kanssa. Näennäiset ristiriitaisuudet ja kärjistykset, esim. leivonnaisten puolustaminen ja valkoisen vehnäjauhon manaaminen, ovat sovitettavissa mikäli lukijalla on todellisuudentajua. En halua esittää äärimmäisten keinojen olevan ratkaisu. Käytännössä joudumme luovimaan erilaisten kompromissien ja suhteellisten totuuksien keskellä. Ehkä parasta olisi kaikkien kannalta, jos kaikki ruoka olisi luomua, kuten vielä Bulgariassa (jossa peltojen tuhoaminen keinolannotteilla ja torjunta-aineilla tms ei koskaan ole päässyt kunnolla alkuun – jopa Monsanto sai lähteä maasta, kun viljelijät huomasivat, miten paljon huonompaa laatu oli niillä pelloilla, joihin myrkkyjä kaadettiin). Maaperän ja ravintoarvojen tuhoutuminen maailmanlaajuisesti on jo nyt suurimpia ongelmiamme, ja näyttää siltä, että vain luomuviljelyn / lähituotannon voittokulku voi tilanteen jotenkin pelastaa. Tämä EI ole radikaali ehdotus. Jos olisin radikaali, saattaisin ehdottaa biodynaamista viljelyä kaikkialle, mikä olisi hankalampi toteuttaa.

————————————————————————–

Lääkärini antama neuvo jokaiselle, joka kärsii em. asioihin liittyvistä oireista:

1. Kaksi viikkoa ilman maitotuotteita, jonka jälkeen voi tehdä mahdollisia johtopäätöksiä ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ruokavalioon. Ja / tai:
2. Kaksi kuukautta ilman ”kotimaisia viljatuotteita” (eli vehnää, ohraa tai ruista), jonka jälkeen voi tehdä mahdollisia johtopäätöksiä ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ruokavalioon.

Praha, huhtikuu 2011. Kuva Antti Filppu.

”Only darkness now to lift the longing up”

”I fled to the edge of the Mighty Sea of Sorrow, pursued by the riders of a cruel and dark regime, but the waters parted and my soul crossed over…”

”I was idle with my soul when I heard that you could use me, I followed very closely…”

”I was alone on the road, your Love was so confusing, and all my teachers told me that I had myself to blame” -L.C.

Kun Leonard Cohenin uusin levy ilmestyi tänään, minulle tuli vaikutelma, että monet aiheet virtaavat yhteen, viimeinkin. Cohen toteaa kappaleessaan Born in Chains: ”Lord, I can no longer keep this secret, blessed is the Name, the Name be praised [….] Word of Words and Measure of all Measures”

Epäsuora siteeraus juutalaisen mystiikan vanhimmasta klassikosta, joka tunnetaan nimellä Sefer Yetzirah (”Blessed and benedicted is the Name”), ja samalla mieleen tulee Hölderlinin mittaamaton mitta, joka on ihmisen ainoa. Jumalan salainen Nimi: ”Minä olen se joka (on) minä olen”

אֶהְיֶה אֲשֶׁר אֶהְיֶה (Exodus 3:14)
(hepr. ”EHEIEH ASHER EHEIEH”)

Erään vanhan tarinan mukaan ”Jumalan salainen Nimi”, joka ilmestyy / ilmoitetaan Vanhassa Testamentissa suurelle vihitylle, on heijastuneena sama olemus tai Nimi kuin IC XC. Kreikankielinen käännös Ἐγώ εἰμι ὁ ὤν on luettavissa lyhennyksenä (OωΝ) Kristuksen ikoneissa. Jumala on ihmisen ainoa mitta, ja kuitenkin mittana on ihminen?

Cohenin kappaleessa erilaiset tulkintaperinteet kohtaavat hyvin hienovaraisella tavalla, jättäen lukijalle / kuulijalle oman lähestymiskulman avoimeksi, mikä on äärimmäisen tärkeää paitsi tämänkaltaisen ”populaarimystiikan” kohdalla, myös teologisessa mielessä, laajemmin ottaen. Jo pelkästään siitä syystä, että monet ovat ehkä odottaneetkin Cohenilta jonkinlaista kääntymystä tms, tai ovat etsineet merkkejä sellaisesta jo pidemmän aikaa. Samalla vähintään yhtä monet vastapuolenkulkijat ovat halunneet pitää kiinni omasta idolinkuvastaan, korostaen Cohenin menneisyydestä löytyviä ”vähemmän yleviä” piirteitä ja luoden koko henkilöhahmon pelkästään niiden ainesten varaan.

Born in Chains yhdistää hyvin erilaisia teemoja, henkilökohtaisesti koetun äänellä edeten kohti yleistä, erilaisten tulkintojen mahdollisuutta. Se on toisaalta pop-kappaleiden tarkoituskin. Mutta äänenpainot ovat lähes aina niin keveitä, ettei niillä ole paljoakaan merkitystä. Henkiset aihepiirit ovat jo pidempään olleet mustien ratsastajien vainoamia, toivon hiipuessa vakavasti otettavan keskustelun ja taiteen tekemisen suhteen. Cohenin ”kääntymystarinaa” voi lukea samanaikaisesti monelta eri pohjalta ilman, että se menettää vaikutustaan. Kappaleen viimeiset rivit ovat tämän tekstin otsikkona, ja niissä kiteytyy jotain ajan hengestä, jossa nykyisin elämme. Ei ole enää Jaakobin tikkaita yössä. On vain pimeyttä, kaipuun nousta ylös.

Maailma tänään

The Warmth (V, II) from Lyrics. Photos and writings by Antti Filppu

Merkintöjä The Book of Guests (”Vieraskirja”) -muistikirjaan vuoden 2012 alkuun liittyen:

’Kult-virtaukset’ ovat jo jakautuneet niin monella tavalla & niin suuriin jännitteisiin, ettei niiden selvittäminen ole mahdollista enää täysin yhteismitallisessa mielessä (yhteisön jäsenten kesken).

Tämä tarkoittaa vain sitä, että on piirrettävä viivat & merkittävä polut, jotka johtivat tähän… …ja on myös piirrettävä ne viivat, merkittävä polut, jotka johtivat pois.

Merkintöjä The Book of Guests (”Vieraskirja”) -muistikirjaan vuoden 2014 alkuun liittyen:

Muista aihepiireistä puhumattakaan, uskonnolliset keskustelut ovat saavuttaneet jälleen uuden tason ”sekavuudessa” ja ristiriidoissa ym.

[…..]

Nykyisiä tilanteita ei voida arvioida eikä kokonaisnäkemystä / ratkaisua saavuttaa, ellei ota huomioon tätä asiaa.

Edes minkäänlaista järjellistä analyysiä ei ole enää mahdollista tehdä ilman [….] ….

Vanha, yksiulotteinen maailmankuva ja -järjestys on tullut tiensä päähän, se on jo kohdanut loppunsa. Vanhan Euroopan [….].

I                O

Edellinen huomautus on esitetty sellaisenaan, siinä on vähän tekstiä mutta paljon asiaa, vaikkei se välttämättä avaudukaan lukijalle ilman lisäselvitystä, muutamia avainsanoja, joiden avulla viitteet jatkuvat luonnollisella tavalla yleissivistyksen pohjalta erilaisiin suuntiin.

Jälkimmäinen huomautus on sensuroitu, sillä en halunnut sanoa kaikkea julkisesti. Siihen on monia syitä. Kuten esimerkiksi julkisen keskustelun puuttuminen tai sen ongelmallisuus ja väärinymmärryksen vaara. Kiertoteitse voisin mainita, että avainteemana on eräs ”perinteisen länsimaisen kulttuuripiirin” ja ”itäisen hengenelämän” välinen vastakkainasettelu, jota yllä oleva kuvio edustaa (I ja O). Tämän vastakkainasettelun ratkaisu on kuitenkin esitetty jo sata vuotta sitten, ja varsin perusteellisesti. En mene siihen sen enempää. Toinen avainteema näihin huomautuksiin liittyen on osittain samasta virrasta lähtöisin, ja yhtä tärkeä: eurooppalaisen kulttuurihistorian hengen ja antiikin ajan mytologisten ja historiallisten kuvien välinen ongelma, johon on palattu vuosisatojen ajan yhä uudestaan. Haluaisin uskoa, ettei ongelmaa todellisuudessa ole olemassa, vaan kyse on ihmisten tekemistä virhetulkinnoista, jotka ovat vaikuttaneet laajalti myös kulttuurikehyksiimme, ja vaikuttavat tänä päivänäkin. Ratkaisua on haettu monesti, alkaen Euroopan syntysijoilta (ensimmäisen vuosituhannen alkuajoilta) asti. Usein viralliset tahot ovat leimanneet näitä asioita puolin tai toisin, jolloin niiden ”kääntöpuoli” on jäänyt varjoon. Haluaisin uskoa myös, että nykypäivän hajaannuksen tilasta riippumatta tosiasiat pysyvät tosiasioina, vaikka ne ulkoisesti olisivatkin mudan peitossa. Ennennäkemätönkään loanheitto silmät kiiluen / loistaen ei muuta sitä mihinkään.

Aurinko laskee selkäsi taa

Aurinko laskee Akka-Kolin taakse heinäkuussa 2009. ”Kalevala-koulua”, pyhiinvaellusta ja kosmisia teemoja: seurakuntamme oli varsin sekalainen, mutta hyvässä mielessä. Ja sekalaisiin seurakuntiin (= omnium gatherum) minulla on ollut aina korteni kannettavana. Kaikki kuvat Antti Filppu, 2009.

Lauantai 26.7.08 ”Ajoin aikaisin aamulla Kuhmosta Kolille. Olin perillä kahdeksalta. Juuri ennen Kolinporttia näin Iiri-neidon muotoisen pilven, joka osoitti (tai ’lensi’) Kolille päin. Pilvi oli valkoinen, suhteellisen pienikokoinen. Aurinko paistoi kirkkaana.”

”Aloitimme eurytmialla metsässä lähellä Pirunkirkkoa. Vietimme alueella pari tuntia, luolia ja kallionmuotoja ihastellen. Kävin perällä asti, ulokkeella, josta avautui näkymä varsinaiseen ’kirkkoon’. Matti Kuuselan mukaan sisäänkäynti oli ilmeisen tarkoituksellisesti sortunut tai romahdutettu. Rituaalimenojen harjoittajat eivät halunneet kenenkään enää jatkavan heidän paikoillaan? Alueella oli hienoja ’kiviolentoja’, jylhät maisemat, suuret korkeuserot.”

”Ala-Murhin kivellä vierailimme Pirunkirkon jälkeen. Se oli suuri kivi niityn ja metsän reunamilla. Annoimme sille ’äänihoitoa’ ja Seppo Huunonen luki pyynnöstä Väinämöisen vipusensanat. Nouse pois, Inehmon orja, maan alla makoamasta, viikon unta ottamasta! Kiven energiat olivat tukossa ja ’hämmennyksissä’. Se oli joutunut ilkivallan kohteeksi.” Sitaatit ovat peräisin rikki revitystä ja pois heitetystä muistikirjastani The Book of Koli.

Ukko-Kolin dramaattinen maisema. Ilman tihentyessä ”draaman kaari” jännittyy entisestään. Viime vuonna Kolille saapuessani alkoi ukkosmyrsky, eikä majapaikkaa ollut varattuna. Onneksi sellainen lopulta kuitenkin löytyi, kiitos ystävällisten paikkakuntalaisten. Eikä ukkonenkaan ollut meille pahansuopa. En aluksi ollut aivan varma, mitä on tapahtumassa.

Sunnuntai 27.7.08 ”Kävelimme Mustanaholta Tarhapuron tienristeyksen ohi taikametsässä, tonttujen ja keijujen kylien kautta, Purolanahon maisemia ja niityn kukkaloistoa ihastellen, eteenpäin kohti Järnefeltin kalliota, joka oli kiipeämisen takana. Sitä ennen oli upea näköalapaikka. Mäkrällä sijaitsi myös shamaanin lentokivi, siirtolohkare, jonka päällä shamaanit olivat aikoinaan ’lentäneet’.”

Maanantai 28.7.08 ”Akka makaa kyljellään ja on rauhallinen, äidillinen kallioalue. Siellä sijaitsee ’Hiljaisuuden temppeli’, joka on evankelis-luterilaiseksi kirkoksi vihitty paikka. Ylä-Kolin alue on radioaktiivista, joten siellä ei kannata viettää liian pitkiä aikoja. Tunnelma ja tuntuma Kolin huipulla on kieltämättä tietyllä tavalla tiivis tai sähköinen. Sisällä tuntuu jännite, joka kasvaa aina kun lähestyn aluetta; tiettyä intensiivisyyttä, joka on itselleni ensimmäinen oma kosketus paikan mysteerimenneisyyteen (ja sen muuntumiseen nykymuotoja kohti). Se on jotain, jonka voin vahvistaa ’objektiivisesti’. Huunonen on viime vuosina päässyt jyvälle Kolin varsinaisista mysteerimuodoista ja niiden merkityksestä ennen, ja ehkä myös tulevaisuudessa. Kaikki antroposofit ym henkisen maailman tutkijat pitävät Kolia eteriteetin eri laatujen tutkimiseen hyvin otollisena paikkana, koska siellä elementit erottuvat niin selvästi.”

Ulkoilmakirkko tai pikemminkin alttari, sijaitsee Akka-Kolin kyljessä. Vierailin tänään alueella seitsemättä kertaa seitsemän vuoden sisällä. Kolmena kertana olen viipynyt useamman päivän, neljä kertaa olen käynyt vain katsomassa. Voin suositella ohi ajaville pysähtymistä; Ylä-Kolin kierros herättelee varmasti.

Tiistai 29.7.08 ”Aloitimme päivän retken vastalöydetyltä Likolahden ’pystykivitemppelialueelta’, jolle Seppo Huunonen on antanut nimen Kirikkä. Paikka sijaitsee rannan lähellä, kaskipellon keskellä, katharsiksen läpikäyneenä, kuten Huunonen totesi. ’Sinisen kiven temppeli’ on ärhäkkää laatua vielä tämänkin jälkeen, ja Huunonen kertoi miltei kaatuneensa puisten ’seipäiden’ päälle sen löytäessään. Paikkaa voidaan lähestyä ainoastaan yhdestä kulmasta, rannan puolelta ja oikealta temppeliin nähden. Kun kysyin kivien piiriin saavuttuamme Matti Kuuselalta, kuvittelenko vai onko täällä todella ärhäkkä voima läsnä, hän vastasi etten kuvittele. Se on todellista. Seppo Huunonen painotti kuitenkin, että paikka oli jo katharsiksen kokenut, vaikkakin intensiivinen.”

”Likolahdelta lähdimme päivän varsinaiselle retkelle, kohti Pieni-Kolia. Matkan varrella oli uskomattomia näkyjä, Kolin feminiinistä magiaa ja mysteerivoimaa; haltia- ja tonttumetsiä, ’kyliä’ jne. Kantojen päällä kasvoi vihreää sammalta, ympäröivät kivet muodostivat olentomaisia kokonaisuuksia, samoin puut. Polun varrella oli useita paikkoja, jonne ei saanut ihmisjalalla astua (nämä paikat olivat kuitenkin polulta jonkin matkan päässä). Pieni-Kolin suurin nähtävyys oli ’hybridiolento’, sorsan näköinen kiviolio aivan polun vieressä. Se näytti kuitenkin metsän puolelta katsottuna pikemminkin hirveltä. Seppo Huunonen painotti jälkimmäistä näkökulmaa.”

”Polku jatkui samankaltaisia yllätyksiä tarjoten aina Pieni-Kolin huipulle, josta avautui näkymä Paha-Kolille ja Kolinuuroon. Laskeuduimme puisia portaita pitkin Kolinuuron suolle, jossa teimme ’suoeurytmiaa’. Suon jälkeen maisema muuttui jälleen, ensin Mäkränahon avarat näkymät, sitten kallioisempaa ja karumpaa metsämaisemaa. Kuljimme kohti Tarhapuron temppelialuetta. Loppuvaiheessa polku katosi kahteen otteeseen ja se piti löytää itse kallioilla kiipeillessä eteenpäin. Tie oli kapea ja täynnä jyrkkiä mutkia sekä pieniä pudotuksia. Lopulta saavuimme tuttuun risteykseen, josta nyt ensi kertaa oli lupa kääntyä Tarhapurolle. Putous kohisi sadan metrin päähän asti. Onneksi kesällä oli satanut tarpeeksi; saimme nähdä kunnon kastealueen. Täällä sai ottaa Kolikasteen, jos halusi. Tarhapuron vieressä oli ’suurhaltia’, joka katseli rinteen muodoista käsin meitä, liikkumattomana ja jylhänä.”

Keskiviikko 30.7.08 ”Takaisin tullut kesähelle sai minut, Paimentuvalla iltapäiväkahvia juodessani, vielä innostumaan kävelystä Kolilla. Ajoin autolla Kolin parkkipaikalle (P3), josta lähti suoraan Akka-Kolin alapuolta kulkeva polku kohti Mäkränahoa (polku vei saman kohdan ohi, jossa olimme aamupäivällä käyneet). Kävelin metsän suojaamaa reittiä Mäkränaholle asti. Risteyksessä mietin eri vaihtoehtoja. Kävelin vähän matkaa Paimenvaaralle vievää polkua pitkin. Siellä oli haltiametsää; valkoista, puhdasta koivikkoa. Koivumetsä alkoi jo pääpolulla Mäkränaholle kuljettaessa, ja se jatkui Paimenvaaran suuntaan. Päätin kulkea suoraan Kolille vievää polkua, jota en ollut vielä nähnyt. Se nousi vähän kerrassaan Paha-Kolille, kasvillisuuden ja pinnanmuotojen muuttuessa niitystä ja metsästä enemmän ja enemmän kalliometsäksi havupuineen ym. Matkalla oli monia näköalapaikkoja Pieni-Kolin suuntaan ja Kolinuurolle. Saavuttuani Paha-Kolille kävin läpi kaikki paikat, käräjäkivialueesta vihkivakoon, jonne myös asettauduin hetkeksi makuulle. Siellä tuntui ’vetoa’, mutta niin tuntui Akka-Kolilla maatessanikin. Kulutin jonkin verran aikaa Ylä-Kolin alueella, myös Ukko-Kolin huipulla. Siitä olen vähiten kirjoittanut, vaikka juuri siellä vietin viikon kuluessa eniten aikaa. Se on upea paikka (347 metriä merenpinnan yläpuolella).”

Pseudo-Dionysius Areopagite is the man you’re looking for, he will solve your crisis

Just another cup of coffee, in September 2007, Athens. This was the most expensive cup I’d ever had. But times have changed, and nowadays four euros is not that much anymore, is it? To me it is, of course, but not for the cafe keepers. Anyway, this very short visit to Athens was by no means a lost one. And today I feel it can be counted as the beginning of my travels with Pseudo-Dionysius Areopagite, whom I consider to be among the key figures in solving ”the Western spiritual crisis”. According to some researchers he was a teacher in the esoteric school of Athens, and it is certain he made way for a stream of mysticism (that could bring the three great religions closer). I want to repeat myself. Pseudo-Dionysius Areopagite is a figure uniting two rather distinct branches or flows: the one is that of thinking and scientific approach towards the spirit, the other is a mystical path. Despite the still on-going debate concerning his ”origin”,  it is clear that it does not make any difference, even if the name was taken from around 50 A.D. and the writings date from the 5th century. For Christ’s sake, the world history is full of secret schools based on oral tradition. Two years ago I wanted to buy a book in Rome, near Vatican. It had to be something I could hold on to. Then I found the collected writings of…..

In Athens I heard these words, for the second time on the same journey, from an old Greek lady: ”are you orthodox?” My reply was: ”we are from Finland”. Go and figure out. I was looking for a small copy of the icon of Kosmas, and when I found it, the shopkeeper’s granddaughter asked me: ”do you have a picture of Ville Valo?”, I said I don’t, but I have the picture of Kosmas now. Then I told her I used to go to the same bar as Ville Valo. She was interested. This was an example of times a-changing and generations moving on. Maybe there was something about Finland or Greece, too. I (don’t) know.

”I guess they won’t exchange the gifts…”

”…that you were meant to keep.” Thus wrote Leonard Cohen, and there is no need to tell what were the consequences. Ten New Songs was released in October 2001. I should forgive and forget the whining of those Cohen fan(atic)s who sang in their midnight choirs how the new album is nothing, the old ones are everything. We don’t hear that kind of tune anymore, anywhere. And it is one of Cohen’s best albums, the lyrics are all masterpieces. They really show you where we are going and what’s coming to us. Not altogether without hope, as The Future had been, well, more or less?

Even though I was pretty much the only one listening to the album then, me and the middle-aged ladies, of course. Buddhist themes meet the Jewish heritage, measuring each other in a unique way. A few years later I wrote a review of the next album (Dear Heather) for the Finnish metal magazine Inferno, in which I also returned to this one. It was never published, and I lost the text somehow. But the main point was that you may need to go to a monastery and spend almost a decade there, before you can come back and tell the world of popular cult what was going on below. The amount of hate is everywhere so vast, and was already in the nineties, that without a hermitage one could not see through all the excrement anymore. For me this thought was enlightening.

Moccamaster & Margarita

(Moccamaster and a verse from the poem Night Cafe & Conversations)

Mikhail Bulgakov was born and studied in Kiev. He died in Moscow, finishing his masterpiece Master and Margarita, whose translator has done a good job except for the title. In Finnish, the book is known by a wrong name, Satan arrives in Moscow. This kind of twisting misleads readers, for the actual keywords of the work are Master and Margarita. An endlessly profound and ambiguous story takes place in the landscapes of persecution and delusion, during Stalin’s reign. Comparing ”the Sunny Father” to Satan is Orthodox from all perspectives. Master and Margarita runs simultaneously on so many different levels that it is not possible to name all the elements without forgetting something essential. However, too often the most essential theme is overlooked: the images and flows of meaning move on a mythological (or religious) level, their interrelationships are shown, made visible in the spirit of the 20th century. Setting fictitious frames may serve quite real forces, revealing their struggle. ”Master” has written a novel about Pontius Pilate. It describes the story of Yeshua in a new way, which on the other hand is the very idea of ​​the art form of ”novel” itself (= fictional frames). When I first watched the 10-part TV film directed by Vladimir Bortko (2005) in early 2009, I fell on my knees after the first minutes, praising Russian artists who have once again set an example for other Europeans. Although this is not related to power politics in any way……………………………………….

The real causes and consequences of the crisis in Ukraine can not be clarified until one understands why the other party so fanatically holds on to something that, according to Western European reasoning, ”should have remained in ancient cultural history.” The resulting confrontation also involves the rejection of Russian art and culture in their own country (as the film director Alexander Sokurov has stated, predicting the crisis of Ukraine years ago already). The human path is in danger of being forgotten. The two extremes are easy to see as caricatures, and that is what they are. It is also ironic that the European virtues, from democracy to freedom, and the Russian examples of Grace are becoming caricatures. Nothing can be discussed without becoming misunderstood and being ridiculed? But this is nothing new under the sun. Still, true mysticism could not be destroyed as long as man exists.

Bulgakov Museum House is located in Moscow. The classic is recognized from the reception given by readers from different backgrounds. Something is always forgotten, the limits of one’s perceptions are narrowing down the interpretations. Apparently, we return to the classics, because there is always something new to be found. And manuscripts don’t burn, or do they?

(This text was originally written in Finnish, but one strange night it simply disappeared, some Satanic AI translating it all into English. This was fine in a certain sense, but terrible in many other respects. There was no way I could find the original text any more, and I had to edit and alter the AI translation, for my little essay fragment to survive at all.)

The Orthodox Heretics

”I think it only right that at so solemn a moment when my life has so little time to run I should reveal the deception which has been practiced and speak up for the truth. Before heaven and earth and with all of you here as my witnesses, I admit that I am guilty of the grossest iniquity. But the iniquity is that I have lied in admitting the disgusting charges laid against the Order. I declare, and I must declare, that the Order is innocent. Its purity and saintliness is beyond question. I have indeed confessed that the Order is guilty, but I have done so only to save myself from terrible tortures by saying what my enemies wished me to say. Other knights who have retracted their confessions have been led to the stake; yet the thought of dying is not so awful that I shall confess to foul crimes which have never been committed. Life is offered to me but at the price of infamy. At such a price, life is not worth having. I do not grieve that I must die if life can be bought only by piling one lie upon another.”  Jacques de Molay, last Grand Master of the Poor Knights of the Temple of Solomon, in March, 1314. He was burned alive over a slow charcoal fire. There are many legends about what happened during those days.

I have taken the quote from Desmond Seward’s The Monks of War.

A detail from Rembrandt’s painting, I mean, a heretic remake of the old masterpiece (by the undersieged in 2013).

“When the Russian Tsar and Tsarina used the inner experiences of Rasputin for the purposes of government, the people had a right to be afraid of that, because revelations from the spiritual world should only have a role in spiritual life, not in the political field. In this field only what has become our sound reason by way of the spiritual revelations should intrude. Rasputin had not developed sound reasoning, although he had revelations”.  Rudolf Steiner, 14th February, 1920 Dornach

“Rasputin worked directly on the will. That should not be. But people want that. He really is an unrestrained man, the ‘Rasputin’ (Russian: one without a path). Everything said about him is true, but he is nevertheless a God-Seer, which is an occult term for a grade of initiation. It is only through him that the spiritual world, the Russian Folk-Spirit, can now take effect in Russia, through nobody else.”  Rudolf Steiner, according to Assya Turgeneva (in the early years of the first World War, recorded in her book Erinnerugen an Rudolf Steiner)

”Thus with the death of Grigory Rasputin Russia was finally ’prepared’ for its cross-like destiny.”  Quoted from The Spiritual Origins of Eastern Europe and the Future Mysteries of the Holy Grail by Sergei O. Prokofieff

”And however paradoxical it may seem today, the ’Grail mood’ is in the fullest sense to be found in Russia. And the future role that Russia will play in the sixth post-Atlantean epoch, a task of which I have so often had to speak, rests firmly upon this unconquerable ’Grail mood’ in the Russian people.”  Rudolf Steiner (3.11.1918)

Runouden ajasta, olemuksesta ja kestosta

The band with no name in June 1999. The names of the players, from left to right: Pekkola, Filppu, Matikainen. I was wearing my late grandfather’s black suit. We were out to set the world on fire, but as for me, I had already burned more than just my fingers, and only as if by a miracle avoided the fate of breaking down completely.

Heinäkuussa 2010 päätimme Jussi Matikaisen kanssa, että on oikea hetki sulkea nettisivut ym liittyen bändiin, jota oli kutsuttu vuodesta 2006 lähtien nimellä The Sun Tryst. Samalla päätimme, ettei nimeä enää käytetä. Yhtye oli harjoitellut satunnaisesti kuluneiden neljän vuoden aikana, sekä valmistellut uutta levyä (kahdeksan kappaletta sis. ”White Flower” oli lähes kokonaan jo sävelletty, sanoitettu ja sovitettu). Olimme olleet tietoisia siitä, ettei laulujen esittäminen / äänittäminen välttämättä tulisi onnistumaan, lukuisista syistä johtuen. Siinä mielessä olimme pikemminkin huojentuneita kuin pettyneitä, kun teimme päätöksen. Lopulta mieleeni tuli kaikesta huolimatta nimi ”uudelle” yhtyeelle, jota ei tietenkään enää voisi kutsua TYMiksi (sillä vuonna 2006 se lakkasi ”virallisesti” olemasta), ja jota olin itse kutsunut myös Nimettömäksi. Riippumatta siitä, teemmekö levyä vai emme, THE NAMELESS THIN YOUNG MEN on otsikkona tulevalle kirjalle, johon on koottu kaikki hyvät selitykset ja huonot vitsit, joita kahdenkymmenen vuoden aikana on keksitty. Jos et ymmärrä tätä, olet todennäköisesti menettänyt järkesi.

Runouden ajasta, olemuksesta ja kestosta

Hyvä runous vaatii aikansa (ja veronsa), sitä ei voi ”tuottaa”, ei myöskään vaatia tulemaan. Sen tekeminen kestää oman aikansa, eikä tätä aikaa tai sen ”kestoa” voi määritellä ulkopuolelta, ennen kuin tiedetään jälkikäteen, kauan siinä kesti(kään).

Pitkäperjantai -trilogia on kestänyt aikaa hyvin. Kokonaisuus on muotoutunut useassa eri vaiheessa ja yhteydessä vuosina 1997 – 2007 lopulliseen ilmiasuunsa. Kaikki kolme tekstiä on kirjoitettu musiikkia varten, nimettömänä / eri nimisinä tunnetuksi tulleen yhtyeemme laulujen sanoiksi, ja vasta jälkikäteen on tullut ilmi niiden olevan ”lyyristä runoutta”, ne kestävät lukemista myös ilman musiikkia — sielun silmin katsottuna, sielun korvin kuunneltuna. Monien runojen kohdalla on kestänyt kauan, ennen kuin ne ovat halunneet asettua paperille. Siinä on usein ollut ”kestämistä”…….

(Alla on fragmentteja ja huomautuksia, jotka on kirjoitettu vuonna 2004.)

APOLOGIA

Runoissa viitataan vanhoihin myytteihin (teutonisiin, suomalaisiin, kreikkalaisiin…) suoraan, ja epäsuorasti; viittaamalla niihin myyttisiä aineksia sisältävien taideteosten kautta (lähinnä Richard Wagnerin).

Samoin, kokonainen runouden perinne on jäänyt huomaamatta omia tekstejä kirjoittaessani, mikä aiheuttaisi tahatonta ja anteeksiantamatonta ’fossilisoitumista’, ellen aina / alunperin (”vanhoista runoista” lähtien) olisi ensisijaisesti viitannut omiin, edesmenneisiin, nuoruudenaikaisiin runoihin / laulunsanoihin.

Viittaussuhteet ja -kohteet on merkitty ikuisuutta / epäajanmukaisuutta kohti käyvillä ’väreillä’….   Luin T.S. Eliotin The Waste Landin vasta äsken; siinä on paljon samaa kuin omissa runoissani (mikä olisi anteeksiantamatonta, jos en olisi käyttänyt KAKSOISVIITTAUSTA) — toisaalta, kaikissa AIDOISSA runoissa on samat aiheet ja samat käsittelytavat, sama ”pohjimmainen pohja”

TEKSTI viittaa VANHAAN TEKSTIIN joka viittaa Brunhildiin, Jumalten Tuhoon, Siegfriediin, Parsifaliin, Psycheen, Lemminkäiseen….

Kreikkalaiset, Leipä ja Viini, Richard Wagner, Kalevala, Eliot & Leino…. käsiteltyinä tarpeeksi omintakeisesti, jotta teksti pysyy elävänä

TEKSTI viittaa ”waste land” -teemaan, joka tietämättään viittaa T.S. Eliotin runoon (joka puolestaan viittaa antr. klassikoihin, Richard Wagneriin etc)

SANA — MUSIIKKI (PROOSARUNO —- LYRIIKKA) / ENGLANTI — SUOMI

(1) TEKSTIRIVEJÄ   proosarunot           laulunsanat   SÄKEISTÖJÄ (2)

(1) Sanat & musiikki liittyvät toisiinsa vain ”mystisesti”; valmiit sanat väkivalloin sovitettu valmiiseen musiikkiin

VANHOJEN RUNOJEN FRAGMENTEISTA RAKENNETAAN LÄHES KOKO MYÖHÄISEMPI RUNOUS

(2) Musiikkiin sovitettu (muotokieli)

”Erilainen pohjavire”

(2) Kielenkäyttö kasvaa oudosta kohti tuttua (on pohjimmiltaankin jo ”suhteellisen” tuttua)

(1) OUTOUS KIELESSÄ (kielenkäyttö käy hulluuden rajoilla asti; merkitykset lähes häviävät)

”Flowery Marchissa” musiikin suoma muotokieli pakottaa sanat kuitenkin vielä jäämään tälle puolelle maailmaa (ja suom. kielinen sitaatti palauttaa Isän nimen omalle paikalleen)    Elämä on lähtökohtaisesti jo traagista    Mikä on ylevää?   ”Älä sie ihmislapsi hättäile, kyllä se siitä”

Samoin ”Asterissa” on ”SÄVELKIELEN” mitta aistittavissa; ja kaikki rajautuu aina LYRIIKAKSI (eli musiikkiin tehtävät sanat — lähtökohta kirjoittamiselle)

TYM-sivut       Esseistä / kommentaareista fanaattinen – angstinen sävy pois, kirjoita (osin) uudelleen….    Historia bändistä (uusi)   Mikään ei ota pois tätä, eikä tämä liity mihinkään: tee kokoelma, lyhyet selitykset (esim. ”to be sung” Aster & ”Sleep” [The Warmth] kohdat is it / it is etc). Laita loppuun ylijäämäsäkeistöjä & ”notes from the…”  Ehkä osa OG:sta mukaan? Art Rock & OtherWORDly poetry   Laita levyt myyntiin netissä & lyhyet kuvaukset

RUNOKOKOELMA (eri versiot suom. & engl.)    Kommentaari / esipuhe Taiderockista, kuinka yritys tehdä taidemusiikkia pop-kehyksissä epäonnistui. Kommentaari runojen kirj. & vaiht. eht. versioita runoista, fragmentteja

Pathvvays & ”tarina”    A Good Friday Spell    The Sleeping Gold & eri versiot    Letters in May & Writhen, Deathwhite, Amor Tonight, Cure a Wound, The Emptiness of Spirit, It Shines

SILENCE IS GRAVE IN AUTUMN SILENCE & LIVING ARE GRAVE IN AUTUMN LAST YEAR’S AUTUMNVERSES avainsana LIVING IS GRAVE YEARS OF AUTUMN ”YEARS OF AUTUMNAL VERSES”  IT’S NOT AUTUMN

”Years” kommentaariin:  Mordant wrath….    Before [”Mordant wrath too is a fine shelter” – THE NAMELESS TYM / Pathvvays (2000)]     Now [”Mordant wrath is like a dead tree” – OG / Years in Waste (2004)]

AJAN ”HENKI”    tyyli(keinot)

HENKI?

Rytmi  sävel  poljenta     Sävelkielen etsintä! (proosallinen runous) TYM

RUNOUDEN MITTA?

Sävelten (musiikin) pohjalle tehty ”runous” OG

Toisaalta, suuri osa (miltei kaikki?) OG lyriikoista oli valmiina ”katkelmina”, jotka vain sovitettiin uudestaan — sopimaan musiikkiin………

TYMin tarina    Kuinka moni hyvä vitsi jäi kuulematta, ja muuttui katkeraksi, sekavuudeksi. Taide ilman yleisöä….

ALKUSANAT: haluan uskoa pasifistisen, mystisen perinteen olemassaoloon. …..jotain, joka muuttaa ilmenemismuotoaan, mutta joka on olemassa — katkeamaton perinne

& kuit.: tietty ”julkeus”: en kysy onko tämä ”oikein”, ”oikeaa”  ehdoton itsensä & runoutensa hyväksyminen [….] Runouteni on ehkä äpärämäistä, mutta;

The band called The Thin Young Men in December 2001, having a cup of coffee with some Christmas cakes, too. From right to left: Matikainen, Pekkola, Filppu.

(Alla olevat katkelmat on kirjoitettu ”esteettis-poliittista” esseetä varten [Väen Tunto / Idiootti, julk. 2012] vuosina 2010-2012. Ne kuitenkin perustuvat huomattavasti vanhempiin muistiinpanoihin. Katkelmien ajatuksia ei myöskään päätynyt kokoelmaan asti, lukuunottamatta sanaparia ”henkinen copyright”!)

IDEA: levyt nettiin myyntiin keväällä 2006 (ei toteutunut)  + käsityöläis kpl / cd:t jaettuna ”lahjoina”   UG / ZINE -kulttuuri ym     Vaihtoehtomusiikit….   Art Rock = ”contradiction in terms” (vrt. Rock Art?)

Vallankumouksellisia ideoita, vain vähäisesti käyt. saatettuja….    Ei mitään ”tulosvastuullisuutta”. Samoin: tehdä haastatteluja ”itsestään” – ITSE!?    ”Markkinoida” itseään tällä tavoin? Se olisi ollut mahdollista, mutta ”egoistista”. (Eli väärin). Alemman Egon palvel.  Kuitenkin, olennainen välittyy tässäkin kohtaa: asian / ilmiön rakastamisella, humoristisen tarinan(sa) (vitsin) kertomisella.

”Niin UG että edes….”

”Henkinen copyright?”

Ikuinen Tarkovski, nykyinen Bellow

Uuden Valamon luostarin pääkirkko, Serafim Sarovilaisen muistopäivänä. Heinäkuussa 2009 vierailin ensimmäisen kerran paikan päällä. Kuva Antti Filppu.

Olin ehtinyt jo unohtaa, miten kauniisti ja yleistajuisesti Andrei Tarkovski esitti asiansa, ja miten hienosti hän puhui Steinerista. Kun luin Tarkovskin kirjan Vangittu Aika ensimmäisen kerran alkuvuodesta 2001, siinä olleet elämän- ja maailmankatsomukselliset teemat tekivät minuun suunnattoman vaikutuksen. Kyse oli niin vahvasta kokemuksesta, etten tiedä olenko koskaan ennen tai jälkeen nähnyt vastaavaa. Olin löytänyt hengenheimolaisuutta, joka auttoi kestämään vaikean elämänvaiheen yli. Aivan kuin joku olisi pukenut sanoiksi asioita, jotka koin todellisiksi omassa ajattelussani, mutta joille en ollut aiemmin löytänyt sanallista muotoa. Tarkovski on näyttänyt tietä myös tuomalla yhteen antroposofiaa ja ortodoksisen kirkon teologiaa. Tänä päivänäkin tarvitaan, ehkä enemmän kuin koskaan (kuten sanonta kuuluu), tämänkaltaista ”ekumenian henkeä”.

Andrei Tarkovskin haastattelu 80-luvulta.

”’Don’t let him convert you,’ Alexandra Bellow had warned me. To what? To the ideas Charlie has taken from Dr. Rudolf Steiner, who early this century propounded Anthroposophy, a somewhat cloudy doctrine about the nature of man. ’She thinks it’s one of my amiable eccentricities, she still thinks it’s amiable.’ How Mr. Bellow loves the quirks of the higher mind!

’Some of the visions I found in Steiner are rather disturbing,’ he says, ’of the spirit actually seeing the body itself from another point of vantage. It puts back into life a kind of magic we’ve been persuaded to drop. We give a perfectly ignorant account of the external world, which becomes drier and smaller all the time. Why be ignorant and dehydrated as well? When Steiner tells me I have a soul and a spirit, I say, yes, I always knew that.’

Very few people read Steiner, he’s not an OK name in the right circles, but then Mr. Bellow has never been OK. ’I came into American life from the bottom, I grew up in the ugliest slum in Chicago, and what am I to think of the way things are?’ He was brought up an orthodox Jew, with no chance of the family keeping to observances. In the bad old, good old days his father went in for distilling and bootlegging, his boys sticking on the phoney labels and getting to know the Mafia distributors. Saul was the only one to go to college, at North­western, as it happens, but his two elder brothers have made their fortunes almost as a matter of course (echoes of which may be found in Humboldt’s Gift). ’If you grew up in Chicago you felt isolated anyhow when you stepped into a library.'”  The Telegraph / Saul Bellow interview (1975), by David Pryce-Jones

Black man, White…..

(The Book of Amber, muistikirjan tekstiä vuosilta 2004-2005. Kuva/tekstit Antti Filppu.)

”America, the land of the free, they said, and of opportunity, in a just and a truthful way. But where the president is never black, female or gay, and until that day, you’ve got nothing to say to me, to help me believe” -Morrissey

”I never thought this one would affect me so much. Maybe it’s because of all that oppression throughout the centuries, the cry of joy that I hear. And maybe it’s the sight of all these happy people I’ve seen on television, that makes me feel so good. It’s the year of Nelson Mandela’s 90th anniversary. Did you really think I’d forget? The dreams of Martin Luther King have never gone away.” -written and originally published, with the quotation above and a picture of the new president, after the election of Barack Obama (in 2008).

I have been writing, or maybe I should say, preparing and beginning to write my ”new poems”, for quite a few years. In this day and age of digital streaming, people have been losing their sense of time. Whatever I have done in the name of art, it has usually taken years, if not decades. For Christ’s sake, both Tennyson and Goethe needed 60 years to complete their masterpieces, namely Idylls of The King and Faust (1-2). The poets began these works in their twenties, and were literally over 80 years old when drawing the finishing lines.

I am not comparing myself to them, or anyone for that matter, but I have never seen anything bad in it; if someone wants to compare himself / herself with the great masters. For why not? They were human beings like us. It reminds me of one Freud-looking psychiatrist here in Finland (who could not speak Finnish very well), who told me long ago that ”if you can’t sell them, it’s a waste of time, vanity”. He was talking about my poems. I was ready for having a conversation and needed some advice, but this kind of nonsense crossed the line. Who examines the doctors. I think it is quite sad, because we all need help.

There is this poem called No Mystic Love Songs. In it Muslims and Christians are having a cup of coffee together, thinking their way through the wor(l)dly affairs of love and hate. Of course, there will be a little bit of that old Sufi mysticism, too. A black man wandering in Estonia and Finland (paying homage to Omar Volmer and Jaan Kaplinski). One of the main themes is how everything is often all-too-human. But nothing or no one will take away the good spirit that sent you in the beginning, to wander ”among the shadows of earth”.

Oh my liquid muse Mocca Master
Now I can drink the best coffee in the world

”The text is from a note written in January 2000, when I bought my ’first one’, classic brown coloured, now retired from the service. But the machine in this picture is someone else. The place is Jääkärinkatu, Helsinki, in the spring of 2006. It was an interesting time. I want to send my good wishes to all of you whom it may concern. And if I have stepped on your toes in one way or another, please drink with me a cup of coffee for reconciliation. I was honest then as I’m honest now, and my aim was at the truth, nothing else. I had no intention to disrespect anyone. And I say this out of my own free will, that is, because I want to. Actually, the spell I’m talking about here has been on my mind for a long time, but I’ve been slow as usually.” -Note written and originally published in January 2010. There were many interesting people and good conversations during that time, and I still wonder, if all of them have received my greetings & apologies. (Photo by Antti Filppu, The Book of Lyrics)

Credo / myyttisen runouden manifestiin (2001)

Alla on Väki-lehden artikkelia varten loppuvuodesta 2001 tehtyjä muistiinpanoja, käsinkirjoitetusta muistikirjasta (The Book of Lists):

YEATS’ ”TOWER” (excerpts from a book written about W.B. Yeats – the first part is of unknown origin, perhaps an interpretation made by the author of the book? The latter quotes are presumably words written or said by the poet himself – [a note written in 2013])

”The poems reflect upon the nature of poetic responsibility, ponder the relationship of the body to the soul, question the ability of the imagination to defy physical decrepitude and death, and brood upon the significance of an individual life to the larger sweep of history.”

”…instead of ’Vision’ meaning by vision the intense realization of a state of ecstatic emotions symbolized in a definite imagined pattern, I have tried for more self-portraiture…[…]..natural and dramatic..[…]…convince…..of a man breathing and thinking”

A few days before his death, in a letter: ”Man can embody truth but he cannot know it”

II

Myyttinen ajattelu: ”nähdään”, ei ”ymmärretä”     Havaintojen, kuvien ja abstraktien teemojen välimaastossa

Tarvitsemme [….] bricoleurin tapaa tulkita; se ei pelkästään katso uudestaan eri näkökulmasta, vaan myös tekee uudestaan. Vaikka käyttääkin samaa leikkikenttää, rakentaa linnansa samalle hiekkalaatikolle. (Kuin aina ennenkin – primitiivit & muut). ”Runollinen ilmaisu”      Runous on pitkään toiminut modernissa yhteiskunnassa hiekkalapiona. Mielestäni on sääli, ettei runous enää pyri samaan

III

En kuitenkaan samaista taidetta (runoutta) myyttiin; myytti kertoo tarinan, luo kokonaisuuden osista jotka olivat hajallaan, taide luo tarinasta objektin. Koska (hyvä) runous sisältää myyttisiä elementtejä, se voidaan ”tulkita” onneksi eri tavoin eri aikoina              auttaa meitä paikantamaan ja uudelleen-nimeämään niitä voimia ja vaikuttimia joista Dante ja Goethe kirjoittivat ja joiden kanssa he kamppailivat…..     Muuten runous menee ohi, kaikuu kuuroille korville.

IV

”Phantasma to fancy”     Runous ei myyttisimmilläänkään voi olla samaa rituaalista kieltä kuten [….]      Tärkeää on huomata ja ymmärtää tämä suhde oikein: mytologisten hirviöiden suora esiinmanaus, samoin kuin muiden myyttisten teemojen peräänkuuluttaminen, vanhanaikainen romantiikka, eivät tuota toivottuja tuloksia enää!    Olisiko tässä syy siihen miksi meillä ei ole enää yleisesti arvostettua korkeakulttuurirunoutta?   Se mielletään juuri nimenomaan hirviöiden ja fantasiateemojen monotoniseksi (uudelleen)kierrätykseksi; vanha myytti ja siitä tehty runo ovat kaksi täysin eri asiaa; mutta runon alkuperäinen voima (kuitenkin) on peräisin samasta lähteestä kuin myytin. Sama logiikka on taustalla      Ei myytin maisemia saa siirtää runoon suoraan, vaan….. hiekkalinnasta täytyy tehdä itsensä (kulttuurinsa) näköinen.

(Firenzen Santa Maria del Fioressa oleva Domenico di Michelinon maalaus Dantesta ja Jumalaisesta Näytelmästä, vuodelta 1465. Kuva Laura Vilva.)

V

Tieteen ja runouden yhdistäminen on kuvottava ajatus. Totuuden nimissä kirjoitetut tarinat esittäytyvät / avautuvat meille kahdenlaisissa kehyksissä: toinen pyrkii oikotietä huipulle ja selittää maailman kokonaisvaltaisesti, perustelematta varsinaisesti mitenkään – koska taustalla on tietämys, ettei voida tietää kaikkea. Tämä tapa käyttää rakennusaineinaan ”ympäripyöreitä” [….]     Tieteellisellä lähestymistavalla on ymmärrettävästi ollut ongelmia (lähestyä) paikantaa käsitellä ymmärtää[?] tätä kolikon kääntöpuolta. Milloin se on johtunut uskonnosta, milloin yltiöpäisestä (rationalismista ja) ateismista…..    Ero näihin ”ympäripyöreisiin” totuuksiinhan oli välttämätön, jotta tiede ylipäätään pystyi vakiinnuttamaan oman asemansa. Aihetta aikanaan lähestyessään mm. E.B. Tylor koki, että nuo myyttiset mieli- ja kielikuvat jatkoivat elämäänsä ”in the sophisticated minds [of the modern poets]”.   ”Phantasma” oli muuttanut muotoaan ”fancyksi”, jalostettu länsimainen mieli oli todistanut hirviöt ja jumalat epätosiksi, ja ne kuuluivat nyt mielikuvituksen, ”fancy”, piiriin….

VI

….jossa ne saivat vapaasti jatkaa leikkejään. 1. esimerkki tästä on Tolkien. Koska en aio hyökätä sen enempää tiedettä kuin uskontojakaan vastaan, […..]     ”The changing of meaning” on hirvittävä ongelma! Eikä se tule ratkeamaan. Materiaali, joka ei tule koskaan vanhenemaan, koska sen totuus on eri paikassa kuin tieteen.    Ongelmaksi kuitenkin nousee [….] maailmankuvaus joka on joskus jollekin ollut aito ja rehellinen uskomus, muuttuu toisen käsissä ”saduksi”, ”valheeksi” tai muuksi….     Vertauskuvallisuus ja monitulkintaisuus; klassikothan ovat miltei myytteihin ja runouteen verrattavissa olevia status quo -asemaa nauttivia, jatkuvan uudelleentulkinnan kohteena ([….] olen kehäpäätelmässä. Auttakaa!)

VII

Kysymys: minne hävisi bricolage-runous? Johtuiko se siitä, ettei osattu sovittaa oikein (mielekkäästi) yhteen bricoleurin tapaa käsitellä asioita ja runouden tyylillistä ilmaisua? Kävikö niinkuin evolutionisteille, jotka mitätöivät kaiken?       Se, että nuo samat kiertokulut ja vastakkainasettelut ovat pohjimmaisina totuuksina, ei tarkoita, että niitä pitäisi ilmentää yltiöpäisesti runoudessa. Riittää, että niiden tärkein ominaisuus ymmärretään: ne liittävät johonkin laajempaan, merkitykselliseen kokonaisuuteen        to mean = order – = rules     Samalla ne luovat yhteyden, joskin näennäisesti näkymättömän, ajattomaan menneeseen,

VIII

Voi vain kysyä, ovatko nykypäivän runoilijat unohtaneet lukea Lévi-Straussia?    ….tietää, että kysymyksessä on ”illuusio” ei pitäisi tarkoittaa, että tällä illuusiolla ei olisi mitään annettavaa ihmiselle. Yksinkertainen väittämä, jonka varmasti jokainen on [….] mutta osaako sitä silti soveltaa oikein? Tietää, että nämä hiekkakakut eivät ole mitä tahansa, mielivaltaisesti rakennettuja.   On sääli, että yhä uudelleen yli-korostetaan mielikuvituksen ja luovuuden polkujen rajattomuutta, yllytetään / kehotetaan ihmisiä holtittomasti ”luomaan” uutta     Se jokin  -yhteys-   jää puuttumaan

IX

Loppujen lopuksihan kyseessä on vakava asia. [….] ei riitä että lukee myytit läpikotaisin. Ja soveltaa tai sovittaa niitä runoihinsa. Tämä yhteyden luominen johonkin suurempaan on kärsinyt (inflaatiota) lamasta [….] huono taide? Kaikkein pahintahan tämä on läpinäkyvässä new age -kirjallisuudessa, joka myös edelleen jaksaa viehättää ihmisiä….    Esim. ”tuonpuoleinen” on valtavan voimakas sana; se on pakko paikantaa jotenkin

X

[….] hyvin harvoin taideteos itsessään herättää minussa mitään suurempia tunteita. En nauti taiteesta, vaan sen takaa löytyvistä viitteistä johonkin, joka ylläpitää kuvaa ja vakaumusta eräänlaisesta myyttisestä maailmanjärjestyksestä (joka itsessään on yhtäkuin ”merkitys” – ”meaning” = ”to mean”). Myyttinen, alkuperäinen maailmanjärjestys (ei erona maailman järjestykselle) johon siis kuuluu, että se määrittelee mm. ”mielen” ja ”sielun” rajoja ja suhdetta maailmaan

Tämä myyttinen maailmanjärjestys on kaiken eettisyyden perusta.

Aurinkolahti ja Kallahti

(Teksti lähetettiin lokakuussa 2013 Helsingin Sanomien mielipidesivuille, muttei päätynyt lehteen asti. Kuvat Antti Filppu & Laura Vilva, elokuu 2013 ja marraskuu 2010.)

Etnologi Elisa Kuusisto kirjoitti (HS 15.10.13) Meri-Rastilan ja Aurinkolahden ongelmista. En itse osaa ottaa kantaa Meri-Rastilan kaavoitukseen. Sen sijaan Kuusiston esittämiä väitteitä vastaan, jotka liittyvät Aurinkolahden ja Kallahden ongelmiin, minulla on aitoa ”etnografista” tietoa.

Asun Kallahdessa ja liikun päivittäin Aurinkolahdessa. Päinvastoin kuin Kuusisto esittää, olen havainnut alueen olevan kaikille avoin, uudenlainen kaupunginosa, jossa kulttuurit voivat (ainakin teoriassa) kohdata. Olen kiitollinen siitä, että täällä on ymmärretty yhdistää eri väestöryhmiä keskenään. Jokainen mahdollisuus on myös uhka, kuten nk. ”monikulttuurisuuskeskustelussa” on tullut ilmi. Silti mustamaalauksen sijaan olisi keskityttävä potentiaaleihin.

Aurinkolahdessa ei näy Kuusiston kuvailemia panssariaitoja tai susikoirien kuvia. En tiedä, mistä väitteet ovat peräisin. Olen pitänyt Aurinkolahtea esimerkkinä hyvästä kehityksestä – ja tasapainottavana tekijänä, joka laajempaa kokonaisuutta ajatellen ymmärrettiin ottaa huomioon rakentamishankkeissa. Toisin kuin Venäjällä tai Yhdysvalloissa, Suomessa rikkaiden ja köyhien välistä eroa ei korosteta.

Aurinkoranta on vasta asettumassa osaksi Helsingin kaupunkikuvaa. Mutta se on jo lunastanut paikkansa ympäristönä, jonne kaikki ovat tervetulleita, myös niihin kauppoihin ja kapakoihin, joita Kuusisto kritisoi vain Aurinkolahden asukkaiden käyttöön tarkoitetuiksi. Siellä ei kuitenkaan vielä ole tarpeeksi erilaisia paikkoja, joissa ihmiset voisivat käydä. Torialue odottaa yhä avautumistaan. Tila(ust)a olisi monenlaiselle liiketoiminnalle, esimerkiksi Taiteilijatalon tarjoamat puitteet käsityöläiskaupoille ovat jääneet hyödyntämättä. Turistit ovat vasta löytämässä tätä Helsingin mittakaavassa ainutlaatuista vierailukohdetta, jossa monipuolinen luonto ja maailmanluokan uimaranta löytyvät metroyhteyden päästä. Kallahden rantapolku muistuttaa Kreikan saariston mäntymetsien reunustamia pyhiinvaellusteitä. Perillä on ekumeeninen kulttuurikeskus.

Kulttuurin muodot(tomuus)

Kulttuurin muodot on Ruth Benedictin klassikkoteoksen nimi. Kulttuurin muodottomuus puolestaan on Väki-lehdessä (1/02) julkaistun, sekavan ja mosaiikkimaisen tekstini otsikko. Vesivärimaalaus Antti Filppu (2009).

Vuonna 2000 aloitin kaiken alusta. Kirjoitin ensimmäiset esseeni Helsingin yliopistossa, Fiction in the Middle Ages keskiajan tutkimukseen liittyen ja The Shadow of Fate uskontotieteen laitokselle (Miltonin, Blaken ja Kalevalan yhteyksistä). Vasta kolmas essee käsitteli pääainettani antropologiaa, Colonial encounters -kurssilla, muuttuvien aikojen ja toiseuden olemusten parissa aiheeseen tutustuen. Olin toisen vuoden opiskelija, joka oli hajonnut kappaleiksi edellisenä keväänä ja palannut maitojunalla kotiin, jättäen kaikki opinnot kesken (Ritual studies -kurssin magiaessee jäi lopulta kirjoittamatta, vaikka olin jo lukenut pakolliset klassikot Malinowskin, Maussin, Evans-Pritchardin ja Frazerin teoksista lähtien).

Kaikki kolme ensimmäistä esseetä olivat luonteeltaan vilpittömiä ja kauniita kaikessa yksinkertaisuudessaan. Niissä ei ollut juuri mitään mainitsemisen arvoista, edes argumenttia. Teksteissä oli kuitenkin oikeanlainen asenne opintoihin ja tieteeseen. Olen jälkikäteen usein kuullut, ettei opiskelijana tulisi yrittää liikaa. Jos kuvittelee tietävänsä enemmän kuin opettajat, vie itseltään mahdollisuuden oppia tuntemaan totuuden perusteita. On ihmisen henkiselle kehitykselle hyväksi, ettei yritä päteä opiskeluaikana.

Vielä saman vuoden lopulla kirjoittamani esseet myyteistä ja draamasta / runoudesta, sekä Victor Turnerin metafora-teorioista (Meksikon vallankumoukseen liittyviin esimerkkeihin asti) olivat saman tunnelman sisälle punottuja tekstejä, joissa näkyi toivoa heikkouden keskellä.

Kun menin siviilipalvelukseen seuraavana vuonna, kirjoitin eräässä mielessä parhaan tekstini ainejärjestömme Väki-lehden päätoimittajana ollessani numeroon (4/01), jonka taitoin äärimmäisen huonosti. Sille naurettiin yleisesti. Itse teksti oli voimakas ja erikoislaatuinen. Palattuani takaisin ruotuun 2002 taittojälki parani huomattavasti, sillä en enää vastannut siitä. Aloin kuitenkin yrittämään liikaa, ja teksteissäni oli joskus aivan-liian-pakonomaista ja vinoutunuttakin huumoria ylimielisen kaikentietäväisyyden ohella. Tätä jatkui viimeisiin opiskelijatöihin asti (2005), jolloin aloin vakavasti kyseenalaistamaan tyyliäni. Sain parempia arvosanoja sekä tunnustusta laitoksen väeltä, eiväthän tekstit olleet ansioita vailla, mutten aina löytänyt itseäni kirjoitusten takaa, eikä minulle useinkaan jäänyt niistä ”hyvää mieltä”. Tähän liittyi toki paljon muitakin syitä, jotka ovat sekä ymmärrettäviä että puolusteltavissa monin eri tavoin (sinänsä teksteissä oli ”ainutlaatuisuutta ja voiman säihkettä”). On silti yhä pidettävä muistoa yllä, ja tietoisuutta, oikeanlaisen äänensävyn aikaan saattamisesta.

Gunnar Ekelöfin jälkeen

”Svartnade av kyssar dina ögon / Du bortvända! Svarta dina ögon / som man berövat både silvret och blicken / Obefintliga dina bröst av silver / och mina egna händer, svartnade av silver!”

APOLOGIA(Istanbul, Hagia Sofia elokuussa 2009. Kuvat Antti Filppu)

Katkelma muistikirjastani The Nameless Book (”Nimetön”):

Istanbul & Gunnar Ekelöf (2009)

Ei olisi ollut mieltä kirjoittaa kuten Ekelöf et al. He kirjoittivat uskonnosta ym hyvin kriittiseen sävyyn (tai kielteisesti aiheisiin suhtautuen). Tänä aikana, jolloin ateismi on jo itsestäänselvyys, monille, minun on runouden hengen elävyyden ja mielekkyyden säilymisen nimissä täytynyt kirjoittaa uskonnosta hyvin myönteiseen sävyyn (tällä viittaan erityisesti siihen yksinkertaisuuteen ja suoruuteen, jolla aiheita olen lähestynyt).

Löysin vuodenvaihteessa 2008-2009 Helsingin pääkirjaston poistohyllystä Gunnar Ekelöfin myöhäisen pääteoksen suomennettuna nimellä ”Trilogia”. Alkuperäinen teos oli kolmiosainen, ja ilmeisesti jäi tekijältään kesken. Jokaisella osalla oli oma nimensä. Ekelöf aloitti kirjoittamisen Istanbulissa maaliskuussa 1965, jolloin hän sai valtavan inspiraation, käytyään eräässä ortodoksikappelissa suitsutuksen mustaaman Madonnaikonin luona. Kappeli sijaitsi lähellä Theodosiuksen muureja, Balatin tai Fenerin rähjäisillä kujilla.

Kun itse kävin Istanbulissa elokuussa ja uudestaan syyskuussa 2009, etsin samaa kappelia, mutten löytänyt sitä. Ehkä, vanhaa sanontaa mukaillen, löysin jotain muuta.

(Tahattomia / tahallisia metavalokuvia: Hagia Sofian ulkoportilla olevan mosaiikin luona ja egyptiläisen obeliskin edessä, sekä The Book of Lyrics, jonka ostin Istanbulin suuresta basaarista syyskuussa 2009.)

”How does one publish a handwritten book?”

The Book of Lyrics that I have been working on for so many years (go to http://www.mythicpoetry.blogspot.com/ to see the official copy with photographs, references, quotes etc).

The Finnish Cultural Foundation has supported the making of Lyrics. The themes of this collection vary from religion to street lamps, but there’s an empty chair around the table for you…………………….

Mythic poetry, with and without quotation marks. Written down by hand and decorated with all kinds of pictures. The first chapter is called Strindberg, Hölderlin & Celan, in three parts. They were all written between October and December 2009. A lot of preliminary work had to be done in the previous years.

In the first poem (Strindberg, Hölderlin & Celan part I) there are postcards from the Strindberg Museum, Stockholm – The Blue Tower where he lived since 1908. There is old Strindberg’s dining table, small statues of Goethe and Schiller are surrounding the room. And on the piano there is Beethoven’s death mask. The residence has been coloured (more or less) following Goethe’s Zur Farbenlehre. I warmly recommend you visit there if you ever go to Stockholm.

Romantiikkaa rajan takaa

Yllä on Snellman-korkeakoulussa tekemäni varsin epämääräinen liitupiirustus, jonka aihe on jäänyt itsellenikin epäselväksi (en muista enää, mihin se liittyi). Alla olevat kolme kuvaa hukassa olevasta wanna-be-cowboysta on otettu isoisän mökillä heinäkuussa 2007 lähellä rajaa Etelä-Karjalassa, Ylämaalla.

Olen mennyt X.X.X.X edellä puuhun monessakin asiassa. Kävin vuosien ajan läpi valtavan määrän länsimaisen kulttuurin kritiikkiä, jonka sisäistäminen johti lopulta siihen, ettei metsää näkynyt enää puilta, vaikka kuinka yritti ”etsiä & löytää”. Vaikeaselkoisuus ja symboliteorioiden monimutkaisuus olivat Asioita Itsessään, taustalla oleva henkinen laatu muistutti kuitenkin yhä yleisemmäksi käyvästä lähestymistavasta yhteiskunnassamme, tosin vasta paljon myöhemmin. Samaan aikaan luotiin populismille ja uuskonservatiivisuudelle vahvoja alkujuuria, joiden kitkemiseen eivät hienostuneetkaan kulttuurikäsitykset riitä.

—————————————————————————————————

—————————————————————————————————

Kun puhuin ensi kertaa löytämästäni ”Snellmanin linjasta” (sekä Runebergin ja Lönnrotin vaikutteista), kaiken aiemmin suustani ja kynästäni tulleen jälkeen aihe herätti kysymyksiä ja ihmetystä. Minulle se oli uutta ja elävää, pitkän ja vaivalloisen akateemisen kriittisyyden nimissä tehdyn toivio- ja harharetken jälkeen. Koko länsimaisen kulttuurin hengen kohtaaminen uudelleen oli verrattavissa ensirakkauteen, jonka luuli kadotetun iäksi. Sentimentaalista tyyliä olisi vältettävä näin vakavien aiheiden parissa. Keskeinen ajatus on selvä: kritiikin jälkeen uusin silmin katsominen siihen, mikä oli ollut kohteena, saattaa johdattaa eteenpäin asiassa, jonka oletti jo tulleen tiensä päähän. Mikäli viittauskohteet ovat hyviä ja totuudenmukaisia.

Tonight, Nolan!

Rooma, Campo de Fiori, kesäkuu 2012 (kuva Antti Filppu).

Kaikkien janoisten sankari, Giordano Bruno, poltettiin roviolla vuonna 1600. Ennen Pietarinkirkkoon menemistä oli käytävä filosofin patsaan luona, vaikka se olikin huomattavasti kauempana. Mutta ilman ”aasin” tervehtimistä ei olisi ollut mahdollista astua sisään maailman suurimpaan kirkkoon, jonka edustajat olivat vastuussa paljon muustakin kuin rovion sytyttämisestä. Minulle hän on läheinen, vaikken kaikesta olekaan samaa mieltä nolanilaisen kanssa. (Luin Giordano Brunon tekstejä ensimmäistä kertaa helmikuussa 2000, jolloin sattumalta tuli kuluneeksi 400 vuotta hänen kuolemastaan.)

Erään toisen ajattelijan jalanjäljissä löysin tieni Pietarinkirkkoon, jossa huomioni keskittyi ensisijaisesti Michelangelon nuoruuden ajan mestariteokseen. Olin valmistellut Rooman matkaa jo lähes kahden vuoden ajan. Alkuillasta ennen Pietarinkirkon sulkemista sai kaikessa rauhassa olla Pietàn lähellä.

Omakohtainen, taiteellisesti sävyttynyt kokemus voi toimia kosketuksena henkiseen. Tämänkaltaisen tulkinnan kulman säilyminen avoimena mahdollistaa elävän kokemuksen taustalle syntyvän tietoisuuden. Enempää ei voi nykyihmiseltä vaatia. Muttei se ole paljon vaadittu. Toivon, että jokainen voi sen saavuttaa. Taidehistorian suuret nimet ovat yhä tienviittoja siinä suhteessa, huolimatta kaikesta (varsin aiheellisestakin) kritiikistä, jota ne ovat osakseen saaneet viimeisten vuosi(satoje)n kuluessa.

From Lévi-Strauss to Wagner

Kuvassa Wagner perheineen vuonna 1881

“Wagner began by writing historical operas but did not continue, for he became convinced that myth alone is true for all time, and that the truth of history lies with myth, and not the converse.”  -Claude Lévi-Strauss

 Voidaan ajatella, että Lévi-Strauss pelasti Wagnerin kiinnostumalla tämän sävelmysteeridraamoista. Ilman ateismiin ja materialismiin pohjaavaa juutalaistaustaista kommunistia ei natsien suosikkisäveltäjä ehkä olisi päässyt veräjästään samalla tavoin, tai ainakin on yhä mahdollista tunnistaa ne hyvää tekevät vaikutukset, jotka Lévi-Straussin myyttiteorioilla on suhteutettuna Wagnerin henkisiin mieltymyksiin. Sama pätee toisinkin päin, sillä Wagnerin usko myyttien todellisuuteen ja musiikin avulla esiin loihditut näytelmät auttoivat vielä vanhaakin Lévi-Straussia ylittämään henkinen umpikujansa, pelastaen hänet omien teorioidensa loppupäätelmien ongelmilta. Yhdessä he ovat vahvoja, ikään kuin toista ei voisi olla tai ajatella ilman toista.

Parsifal on myyttinen ooppera, joka on koettava muutenkin kuin vain musiikillisena elämyksenä tms. Kristuksen myytti loistaa taustalla, samoin keskiaikainen saksalaisromantiikka (Parsifalin myytti). Näissä myyteissä on voimaa, jota ei voi selittää niiden itsensä ulkopuolelta käsin. Avainkohta: antropologiset teoriat kuitenkin avaavat aiheeseen näkökulmia, joiden tiedostaminen on hyödyksi myyttien kokonaisvaltaisen ymmärtämisen mahdollistamiseksi.

(Muistilappu joka on kirjoitettu keväällä 2008, antropologipäivillä Porthaniassa pitämääni alustusta varten)

 

Abstraktin taiteen edelläkävijä

The Swan, No. 17, Group IX/SUW, The SUW/UW Series 1915

© Courtesy Stiftelsen Hilma af Klints Verk. Foto: Albin Dahlström/Moderna Museet

Ruotsalainen Hilma af Klint loi ”abstraktia maalaustaidetta” jo ennen 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen vaihdetta, jota on perinteisesti pidetty genren alkuna. Kandinsky ei ollut ensimmäinen. Muutenkin Hilma af Klintin elämä ja ura ovat kiinnostavia. Eräs keskeinen kysymys oli ja on yhä: onko henkisten teemojen parissa työskentelevien ihmisten paikka taidesalongeissa vai hullujenhuoneella? Vastauksesta riippuu myös, millainen kohtalo tulevaisuudessa odottaa tämänkaltaisia aiheita käsitteleviä taiteilijoita. Tukholman Moderna Museetin näyttelyn menestys ja Hilma af Klintin teosten saama huomio maailmanlaajuisesti antavat olettaa ensinmainitun olevan yhä mahdollinen vaihtoehto.

Sain puolisoltani lahjaksi näyttelyn katalogin, hän kävi ystävänsä kanssa paikan päällä ja toi kirjan palatessaan kotiin matkaltaan. Hilma af Klintin teoksissa on mediumistinen sävy, ja ne ovat monin tavoin erityisiä. Samoin taiteilijan elämäntarina on merkityksellinen ja mielenkiintoista luettavaa kaikille henkisistä aihepiireistä kiinnostuneille. Hänen yhteytensä Dornachin seuraan oli ja on varmasti edelleenkin virallista jäsenyyttä myöten hankala paikka kulttuurikriitikoille ja tieteilijöille, joiden esseitä ja tulkintoja voi lukea Moderna Museetin näyttelyn katalogistakin. Menemättä yksityiskohtiin, voidaan todeta naisten kirjoittaneen keskimäärin asiallisempaa ja henkisempää, taidemaalarin tietä ymmärtävää tekstiä, kun taas miestenpuolten viisastelut ja ylemmyydentuntoiset päätelmät Hilma af Klintin sortumisesta henkisen opettajansa outoihin neuvoihin Sveitsin matkoillaan voidaan jättää omaan arvoonsa. Mieleni teki kirjoittaa vastineita.

”I was (not) your back door man”

A flow of images, analogies and thoughts written down while working as ”the backdoor man” (in other words, doing military service for the Finnish army) at the Imperial Alexander’s Theatre, Helsinki, in the spring of 2001. Photo was taken by Antti Filppu, in the mythical and poetic atmosphere of Töölö, October 2000.

Fragments and notes (2001)

Of the nature of ”poetic” and the nature of ”mythic”. What is good / effective poetry / myth? My honest opinion is, when we are giving too much voice to the elements on the outer level, the elements of drama and the qualities of speech (including paralinguistic aspects etc), we are in danger of forgetting the very essence of ”mythic”; in the end, these qualities are only markers or signs that remind and invoke in(to) our minds certain patterns of thought, patterns that constitute the deeper structure of myth.

On the contrary, it is true that such phrases as ”enjoying a good performance” etc which remind us of the other side of the coin, of which all [….] A theatre show is existing only a brief moment in time and place, whereas the script of a play is there in timeless space, waiting to be put into action. The effectiveness? – Another problem is, a Western theatre is thought of as entertainment, but a Chewong shamanistic seance is quite something else; the concepts of religion, serious art and pure free-time entertainment are to be kept in mind, not merely for distinguishing one from the other (note, it may not be even possible these days).

Again, I think the double structure of the mythic effect(iveness) can be put to use in several ways; from writing books to performing a theatre show, and everything in between. It can be put to use by creating a mixture of these elements [….]

But a theatre without the Lévi-Straussian ’logic of the concrete’ will have no real impact on the people watching it (note, I am trying to say that a ’real impact’ is [….] more on Tarkovskian and Jungian levels, than resembling the effect Bruce Willis and his like are able to produce in their movies).

Therefore we are still faced with Frazer’s laws of similarity.

[….] in the end it leads us to that ”mysterious” essence, the source of mythic thinking, or if it does not, then it will have no effect(iveness) on the given audience.

Striking between the ”semantic points” means ineffective presentation of mythic (or poetic) images; it is closely connected to ”style”, its various connotations and [….]

We could say the feeling one gets when reading a poem (here I must draw boundaries and include under the monicker ”poem” the works of W.B. Yeats, Blake, Baudelaire and the like) comes from the points of effectiveness, or to be more precise, from moving through the structure created by the points of effectiveness in the text [….]

The structure of the text consists of outer and inner elements; it is both within and without us, and can not be understood [….] but consisting of these two parts; the one a ’timeless’ (or rather a slowly changing) structure inside our heads, the other taking shape only in ’time’, during its performance, or, at the moment(s) of its presentation – in the case of a poem not read aloud we are in a kind of middle state between [….]

Lévi-Strauss argued that mythic consciousness does not move logically from point to point, like when reading a text of prose or poetry. According to him, only if the myth is understood as a whole can the different points of effectiveness (or as he puts it, mythemes) be seen and understood. This is the way for the inner structure to become what I called in the beginning an effective presentation; though I spoke of going through the semantic points, I didn’t mean it to be necessarily a straightforward movement like in the case of prosaic text. The mythic consciousness is about going through points in different places of the ’text’ and the myth becomes effective when these points and their relations have been found out. Therefore, and because of the slowly changing shape of a particular mythic ’text’, it can be thought of as being out of time. The other structure does not exist (in practice, in theory it exists) but during a small moment, and therefore it goes linearily through points in time.

Still, there are many problems in defining and especially separating these structures from each other. All the performative qualities, like para- and metalinguistic attributes etc belong to the latter, while the former flows in deep waters in silence, with only the content of the story being of importance.

The essence of the mythic is one, I believe, but it has a double structure for its manifestations, which inevitably covers a wide space (when thinking of its study and research), from theatrology through phonetics and poetics to purely philosophical and abstract concepts. As said earlier, the main focus lies in the ”semantic points” which are the basic building blocks of both structures, though the nature of these points themselves vary, depending on which structure they belong to. The semantic points can be ”mythemes”, ”mythic images” etc. Or whatever that can be thought of as being of any value in dramatic poetry / poetic drama [….] to use a common metaphor, the basement and the ground floor of a house.

This interplay with outer and inner elements of the myth escapes clear definitions because it is, by its very nature, ’flexible’ and in constant movement [….] When trying to define these things, we are moving near the area of metaphysical speculation.

In close connection to this theme are the laws of similarity, mimicry etc [….] and the ”mystery” of analogy.

Nuolen suunta Stuttgartissa

Stuttgart Mitte, die Christengemeinschaft, helmikuu 2013. Tämä kuva on otettu vasta lauantaina 23. päivä, mutta rohkenin tehdä ”aikahypyn”, sillä perjantaina sain kuulla ja nähdä kaikenlaisia ihmeellisiä asioita, aamupäivällä suoritetuista pappisvihkimyksistä iltapäivän juhliin, jolloin puhetta oli mm. ”ajan taikalantista”. Joten, ehkä nuoli ei välttämättä kulje pelkästään yhteen suuntaan. Olin paikalla ystävänä ja talvilomaturistina. Suunnittelin matkaa jo vuotta aiemmin, mutta rahatilanteeni vuoksi se ei ollut silloin mahdollista. Ensimmäistä kertaa näin myös Waldorf-koulun. En ollut käynyt Stuttgartissa seitsemään vuoteen, enkä koskaan aiemmin tällä alueella.

”Art – and we mean here active participation in creating art – can only be created through actively turning to the world with loving interest. Indeed, all creative activity is important for the same reasons. In various ways Erich Fromm has pointed out that creativity is able to compensate for evil. In view of the desire for violent revenge that can sometimes arise within the soul, he says, ’a human being who lives a productive life does not have this need […] even if he has been injured, offended or wounded, he forgets through the productivity of his life, what was done to him in the past. His capacity to create proves to be stronger than his desire for revenge.’ Waldorf pedagogy puts great value on artistic and crafts activities through all the grades for just this reason. In the future, a life in artistic and handwork crafts will be extraordinarily important for people […]. Music, painting, writing etc, handwork too, all offer a wealth of opportunities for every kind of person regardless of what their gifts or situation may be. It can be demonstrated how any specific form of artistic activity affects a specific member of the human constitution in working to harmonize and heal. The creative forces that have been instilled in humans are not developed at all in our civilization. They lie fallow in the soul but are yearning for expression. They are present in everyone and want to be brought to bear in the world around us. Modern occupations and careers, as they have developed, allow no space or time for such activity. And what passes for leisure time activities only contribute to paralyzing or blocking these artistic forces.”                                                                                      -Hans-Werner Schroeder / Necessary Evil

Syksyllä 1919 avattiin Waldorf-Astoria -tehtaan työläisten lapsille uraa uurtava koulu (jonka malleja seurattiin Suomessa joitakin vuosikymmeniä myöhemmin). Kuvassa uusi rakennus.

Kävelin alueen ympäri ja sain kunnian vierailla koulurakennuksessa, oppaani ja ystäväni kapteeni Lars Karlssonin kutsumana. Kristiyhteisön pappina ja 80-luvulla opiskeluaikoinaan myös koulun oppilaiden vanhempana oltuaan hän järjesti meidät luontevasti kierrokselle paikkaan, joka tuli minulle näin tutuksi. Koko matkani Stuttgartiin oli hänen ansiotaan, sillä kapteeni pyysi mukaan seuraamaan pappisvihkimystä. Vaikka olinkin ollut ajatuksen tasolla edellisvuonna lentoon lähdössä, vasta nyt pääsin fyysisesti käymään kukkulalla. Elämys oli ainutkertainen jo pelkästään ajankohtansa vuoksi, puhumattakaan muista syistä.

Luova kultt(uur)i

Thassos, Limenas, elokuu 2009. Kuvat Antti Filppu.

Virta-lehden 9. numero on ilmestynyt

TEEMANA LUOVA KULTT(UUR)I

Etu- ja takakansi on otettu Thassoksella, elokuussa 2009. Limenaksen kaupungin alueella sijaitsi kreikkalais-roomalainen agora, jonka rauniot näkyvät kuvissa. Taustalla oleva ”vuorenhuippu” oli aikoinaan Pan-jumalalle omistettu pyhäkkö. Kiipesin ylös asti, ja sieltä avautui saaren pohjoisosan laajin näkymä. Vasemmalla kuvan yläosassa puiden takana sijaitsi Athenen temppeli, jonka raunioista ei ole juuri muuta jäljellä kuin tasainen alusta. Takakannen kuvassa on sen sijaan puiden yläpuolella, keskellä, Apollon temppelin paikalle keskiajalla rakennetun linnoituksen jäänteitä, jotka ovat hyvin säilyneitä. Sieltä näkyy aina Samothraken saarelle asti, joka on tosin vain hämärä silhuetti.

Virta-lehti on ollut eräänlainen kokeilu ystäväpiirissä, ja sen jäljet johtavat useaan suuntaan. Lehti syntyi nimellisesti jo vuonna 2000, kun istuimme Olli Kosken kanssa kahvila Strindbergissä, ja mietimme uuden kulttuurilehden perustamista. Koski saa kunnian nimestä. Kumpikin meistä oli tuolloin opiskelijalehtiä tekemässä, Koski oli Kapitaalin päätoimittaja, itse olin Kymenlaakson osakunnan Kypsä-lehden toinen vastaava. Seuraavina vuosina toimitin antropologian ainejärjestön Manan Väki-lehteä. 

 

Vuonna 2003 Mikko Nenonen soitti minulle ja kysyi lupaa käyttää Virta-nimeä perusteilla olevassa kulttuurilehdessä. Vastasin myöntävästi, sillä ehdolla, että tulen itse mukaan sitä tekemään, kun pääsen eroon Väki-lehdestä. Virran perustajiin kuului Mikon lisäksi Matti Rautaniemi ja Tuukka Vartiainen, jotka toimittivat ensimmäiset lehdet vuoden 2004 aikana. Ehdin mukaan kolmanteen numeroon vielä samana vuonna, ja sain kyseenalaisen kunnian kirjoittaa pääkirjoituksenkin, eräänlaisen vieraskynän roolissa – lehden 3. numeron toimitti ja taittoi Rautaniemi. 

Koko olemassaolonsa Virta on ollut vaakalaudalla ja kriittinen monessakin suhteessa, ja joskus ystävien välitkin ovat olleet koetuksella. Lehdellä ei ole ollut virallista linjaa eikä päätoimittajaa, jokainen numero on ollut itsenäinen kokonaisuus. Tämä on herättänyt jatkuvaa ihmetystä lukijakunnassa. Esimerkiksi, akateemisesti ja vasemmistolaisesti sävyttynyt yhteiskuntakriittinen 6. numero sopi hyvin Mustan Kanin Koloon myytäväksi, mutta 8. numeron Kristinusko ja Maailman Risti ei enää oikein sointunutkaan anarkismin kanssa yhteen, kaikkine henkisine teemoineen. Monta numeroa jäi tekemättä kokonaan, huolimatta hyvistä aikeista ja suunnitelmista. Mitään ei ole kuitenkaan syytä katua, niin kauan kuin tekijöillä on puhdas omatunto ja vilpitön mieli aikeissaan.

Arkkienkeli Gabriel ja piru lukevat raamattua

Joulun aikaan 2008, Helsingin Rudolf Steiner -koulun Mikaelsalin näyttämön takana. Arkkienkeli Gabriel ja piru lukevat raamattua (Oberuferilaisen kuningasnäytelmän käsikirjoitusta).

Kirjoitin vuosina 2006-2008 kuukausittaista kolumnia Kymen Sanomiin. Tyylini oli (pienois)esseemäinen, ja tekstien henki tasapainoili usein provokaation ja moraalisaarnan välillä. Osa niistä jätti hieman epämääräisen jälkimaun, mutta sellaiselta ei varmaankaan voi välttyä? En ole saanut koulutusta ”oikeaoppisten kolumnien” kirjoittamiseen, joten oli keksittävä uusi nimeke: vaihtoehtojournalisti. Samalla koin tekeväni sitä, minkä parhaiten osaan, ja löytäneeni sen, mitä olen tänne tullutkin tekemään. Viimeisessä, joulukuun kolumnissa, tarkoitukseni oli käsitellä mm. joulunviettoon ja pentagrammiin (hengentiedon valossa) liittyviä asioita. Fragmentit jäivät työpöydälle, vaikka toimitus odotti vielä yhtä tekstiä.

Oberuferilaiset joulunäytelmät (Paimenista ja Kolmesta Kuninkaasta) ovat olleet minulle johdatusta esoteerisen tulkinnan pariin käytännön tasolla. Niiden voima ja merkitys on käsin kosketeltavissa ja sydämellä koettavissa – täynnä lämpöä ja henkistä valoa. Kyse on hengen ilmestymisestä kansanomaisen yksinkertaisissa puitteissa, talkootyönä toteutettavana esityksenä, joka on siis paljon enemmän kuin luulisi. Teatterin lavalla voi kokea jotain samankaltaista, mihin Richard Wagnerin viimeisessä oopperassa pyrittiin. Ajattelen omaa osallistumistani näihin joulunäytelmiin (vuodesta 2007 lähtien) esiintymisurani tähtihetkinä. Henkisessä mielessä niiden merkitystä ei voi mitenkään liioitella.

Parsifal ja Klingsorin maaginen puutarha

 

Kymmenen vuotta sitten (marraskuussa 2002) kirjoitin proseminaarini HY:n kulttuuriantropologian laitokselle. Marraskuussa 2006 tein viimein päätöksen kirjoittaa graduni loppuun. Olin aiemmin ajatellut, ettei sillä ole väliä, saanko papereita vai en. Valmistuin valtiotieteellisestä tiedekunnasta kesäkuussa 2007. Työlläni ei ole kuitenkaan mitään tekemistä valtiotieteiden kanssa, olen vanhan koulukunnan / uuden polven humanisti. Antropologian laitokset yhdistettiin opiskeluni aikana, joten humanisti-antropologeja ei enää tule. Graduni voi nähdä tekevän kunniaa tälle perinnölle. Se jäi keskeneräiseksi, paikoin luonnostelun asteelle, mutta ehkä toimii omalla tavallaan eri tieteiden ja taiteiden ristey(ty)ksessä.

Löysin Pekka Asikaisen tekemän käännöksen Wagnerin Parsifalista jo vuonna 2002, ja käytin sitä proseminaarityössäni. Kun jätin graduni toukokuussa 2007, sovin tapaamisesta Asikaisen kanssa (samalla vaihdoimme Wagner-aiheiset teoksemme). Kävi ilmi, että asuimme vain parin kadunkulman päässä toisistamme. Hieman myöhemmin hänen kauttaan tiensä kirjahyllyyni löysivät myös Wolframin Parzivalin suomennos Parsifal ja Steinerin Johdatus ihmisen ja maailman henkiseen tiedostamiseen.

Olin ollut Klingsorin puutarhassa, toisen näytöksen puolivälissä, vuodesta 2004 kevääseen 2006 asti, jolloin sain kansallisoopperalta Asikaisen yhteystiedot. Kenelläkään muulla ei ollut käyttämääni suomennosta e-muodossa, enkä halunnut enää vaihtaa käännöstä – olin jo kirjoittanut puolet siitä koneelle. Olin kuitenkin kritisoinut Asikaisen tekstiä oopperan päädramaturgille, johtuen eräästä käännösvirheestä jonka olin löytänyt. Omaa häpeällistä virhettäni jouduin vielä katumaan (mutta en vieläkään tiedä, vaikuttiko se asioihin vai ei). Kun Parsifal esitettiin Helsingissä keväällä 2005, 2006 ja 2011, libreton suomentajana toimi Leena Vallisaari. Hän oli kääntänyt Mitleidin sääliksi. Todellisuudessahan se on myötäkärsimystä.

Sacra Infermeria

Maltan taidemuseo, Valletta. Kuvat Antti Filppu. Maalaus on Antoine de Favrayn (1706–1792). Siunattu Gérard ottaa vastaan Godefroy de Bouillonin. Johanniittojen perustaja piti sairaalaa Jerusalemissa, jonka mukaan ritarikunta sai nimensä. Se ei alunperin ollut aseellinen järjestö, vaan keskittyi ”sairaiden ja heikkojen auttamiseen”, kuten heidän tunnustuksessaan myöhemminkin sanotaan. Kävin Maltalla lokakuussa 2011. Pasifismin aatteeseen tutustuneena siviilipalvelusmiehenä koin velvollisuudekseni ymmärtää militarismia ja sodankäynnin historiaa.

Jo kauan ennen Hippokrateen aikoja lääketiede / parannustaito ja uskonnollisuus ovat kulkeneet yhdessä. Tästä on olemassa todistuksena kokonainen etnografinen, maailmanlaajuinen kirjasto. ”Länsimaisen kulttuurin” suuret historialliset virtaukset ovat uudistaneet ja ylläpitäneet tätä yhteistä kutsumustehtävää tavalla jos toisellakin (enemmän tai vähemmän), läpi keskiajan ja renessanssin aina nykyaikoihin asti. Vaikka sekä lääketieteellinen että uskonnollinen alue ovat joutuneet tarkistamaan rajojaan, ajautuen joskus ”tosiasioiden” ääreltä kauaskin, viime kädessä yhteistyö on toteutunut ainakin ideaalina.

1900-luvun jälkeen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa lääketieteellinen maailmankuva ja uskonnollinen / henkinen ihmiskäsitys joutuvat punnitsemaan suhdettaan uudelleen. Tästä on ollut seurauksena erilaisia ääri-ilmiöitä. Tarkoitukseni on viitata lääkäreiden ja sielunhoitajien yhteisen työn kulttuurihistorialliseen merkitykseen osana inhimillistä hyvinvointia ja toimivaa yhteiskuntaa. Lääkärin ja sairaanhoitajan toimessa ehkä tarvitaan (vapaasti, yksilöllisesti ymmärrettyä) hartautta, joka saattaa johtaa parempiin hoitotuloksiin ja tarkempiin diagnooseihin. Tämän asiayhteyden loppuun asti ajatteleminen on tulevaisuuden kannalta olennaista.

Tohtori Faustuksen oudosta lemmestä munkki Mengelen herneisiin

Syksyllä 1998 suunnittelin kirjoittavani HY:n antropologian opiskelijoiden ainejärjestön Manan omaan Väki-lehteen artikkelin yllä olevalla otsikolla. Jokin sai minut kuitenkin epäröimään. Silloin kuulin ensimmäisen kerran sanan ”deviantti”. Mitä oikein ajattelin? Mistä aiheista tekstini olisi koostunut, jos olisin sen saanut kirjoitettua?

Pelkästään otsikon perusteella on mahdollista luetella viitteitä, joiden kautta lukijat voivat muodostaa omia käsityksiään.

Cf. Thomas Mann: Tohtori Faustus, Stanley Kubrick: Tri Outolempi, Munkki Mendel, Josef Mengele, Christopher Marlowe: Doctor Faustus (1604 ja 1616 versiot), Johann Wolfgang von Goethe: Faust (I-II), Manikealainen piispa Faustus vs. kirkkoisä Augustinus, Robert Schumann: Scenen aus Goethes Faust

(Rembrandtin ”tohtori” ja Botticellin Augustinus vastakkain)

Syyskuun alussa haminalainen kustantamo Idiootti julkaisi esteettis-poliittisen esseekokoelman Väen Tunto, jossa on mukana myös oma artikkelini Fragmenteista kuvia – uuden ajan kahvilakeskusteluja varten. Kiitos ystävälleni Vesa Kyllöselle, joka päästi minut viime hetkellä takaoven kautta sisään (huomattavasti muita kirjoittajia myöhemmin, aikataulujen jo mentyä umpeen), ja serkulleni Mika Pekkolalle, joka ohjeisti minua oikoluvun ja editoinnin säännöissä. Minulle oli ja on tärkeää saada julki eräitä ajatuksia ja kuvia, jotka liittyvät mm. käsinkirjoitettuihin muistikirjoihini (joita olen tehnyt vuodesta 2000 lähtien). Haluan lämpimästi kiittää  myös Tuukka Sandströmiä, joka suostui julkaisemaan tämänkaltaisen, hyvin kokeellisen ja poikkeavan esseekokoelman.

Alla on katkelmia, jotka poistettiin artikkelini editointivaiheessa.

Onhan toki taloudella, samoin kuin rahalla, oma ja erityinen paikkansa yhteiskunnassa. Yksi tapa hahmottaa sitä on jakaa yhteiskunnallinen toimijuus kolmeen: 1) ”talous” on ensimmäisenä osana näistä kolmesta itsenäisesti toimivasta mutta toisistaan riippuvaisista alueista. 2) Varsinainen poliittinen toiminta, johon sisältyy ”oikeuslaitos” ym., on toinen. 3) ”Kulttuurielämä” on kolmas, ja siihen kuuluu kaikki henkinen työskentely, jonka alaisia myös kirjoittaminen ja musiikin tekeminen ovat. Rakas ja kallisarvoinen järjestelmämme sekoittaa ikävällä tavalla kaksi erillistä aluetta toisiinsa.

”Talouselämän tulee olla suhteellisen itsenäinen yhteiskunnallisen toiminnan taso… Talouselämään kuuluu kaikki mikä on tavarain tuotantoa, välitystä ja kulutusta. Toisena yhteiskuntakokonaisuuden jäsenenä on oikeuselämä, varsinainen poliittinen elämä, mitä vanhan oikeusvaltion mielessä voitaisiin nimittää varsinaiseksi valtioelämäksi. Kun talouselämään kuuluu kaikki mitä ihminen käyttää luonnosta ja… tavarat, niiden välitys ja kulutus, voi tämän toisen jäsenen piiriin kuulua ainoastaan kaikki se, mikä puhtaasti inhimillisistä perusteista koskee ihmisten suhteita toisiinsa. On sangen olennaista tiedostaa ero julkisen oikeusjärjestelmän ja talousjärjestelmän välillä. Edellisen tehtävänä on säädellä inhimillisin perustein ihmisten suhdetta toisiinsa, kun taas jälkimmäiselle kuuluu vain tavarain tuotanto, välitys ja kulutus. Tämä ero on elävästi nähtävä, jotta talouselämä ja oikeuselämä voidaan myös käytännössä erottaa. Kolmantena, edellisten rinnalla yhtä itsenäisenä jäsenenä on yhteiskunnan kokonaisuudessa pidettävä henkistä elämää. Koska käsite ’henkinen kulttuuri’ tai ’henkinen elämä’ on epätarkka, voisi tätä kolmatta jäsentä tarkemmin kuvata seuraavasti. Siihen kuuluu kaikki se, mikä riippuu ihmisyksilön luonnollisista kyvyistä, mikä virtaa yhteiskuntaan yksilöiden luonnollisten, sekä henkisten että ruumiillisten kykyjen pohjalta.”

-Rudolf Steiner / Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohtia (suom. Reijo Wilenius)

Keväällä Prahassa

Dürer’s Knight, Death, and the Devil is one of three large prints of 1513–14 known as his Meisterstiche (master engravings). The other two are Melancholia I and Saint Jerome in His Study. Though not a trilogy in the strict sense, the prints are closely interrelated and complementary, corresponding to the three kinds of virtue in medieval scholasticism—theological, intellectual, and moral. Called simply the Reuter (Rider) by Dürer, Knight, Death, and the Devil embodies the state of moral virtue. The artist may have based his depiction of the ”Christian Knight” on an address from Erasmus’s Instructions for the Christian Soldier (Enchiridion militis Christiani), published in 1504: ”In order that you may not be deterred from the path of virtue because it seems rough and dreary … and because you must constantly fight three unfair enemies—the flesh, the devil, and the world—this third rule shall be proposed to you: all of those spooks and phantoms which come upon you as if you were in the very gorges of Hades must be deemed for naught after the example of Virgil’s Aeneas … Look not behind thee.” Riding steadfastly through a dark Nordic gorge, Dürer’s knight rides past Death on a Pale Horse, who holds out an hourglass as a reminder of life’s brevity, and is followed closely behind by a pig-snouted Devil. As the embodiment of moral virtue, the rider—modeled on the tradition of heroic equestrian portraits with which Dürer was familiar from Italy—is undistracted and true to his mission. A haunting expression of the vita activa, or active life, the print is a testament to the way in which Dürer’s thought and technique coalesced brilliantly in the ”master engravings.”

”Albrecht Dürer: Knight, Death, and the Devil (43.106.2)”. In Heilbrunn Timeline of Art History. New York: The Metropolitan Museum of Art, 2000–. http://www.metmuseum.org/toah/works-of-art/43.106.2 (October 2006)

”Prahan kevättä” ei enää ollut vuoden 1968 elokuussa. Historiallinen kevät päättyi 21.8. kun Varsovan liiton armeija marssi paikalle 200 000 miehen ja 2000 panssarivaunun voimin. Kansallissankarin maineen saavuttanut Emil ”Veturi” Zatopek nousi puolustamaan prahalaisia, ja sai miehittäjiltä kiitokseksi sotilasarvonsa menetyksen sekä uuden työn uraanikaivoksilla. Zatopek vieraili sittemmin Virolahdellakin, ja todeksi vahvistettu legenda kertoo isoisäni Oiva Filpun viettäneen iltaa veturin kanssa, viskiä juoden. Koska itsellänikin on juoksijatausta, ja ”tämä tarina on tosi”, sillä on suuri merkitys minulle. Vaikkei kyse ole kuin viskistä ja Virolahden maisemista. Ja vaikka maailma on täynnä legendoja. Mutta niiden on oltava henkilökohtaisesti ja -historiallisesti koskettavia, tai niillä ei ole mitään todellista arvoa.

Olin viime vuoden keväällä Prahassa isäni ja veljeni kanssa. Kuuluisa raatihuoneen kello oli pysähtynyt, juuri sopivasti matkamme ajaksi. Emme nähneet kellotaulun hienoa mekanistista liikettä, mutta Mala Stranan puolella oli eräs vanhojen kirjojen kauppias, jolta ostin hyvin alennettuun hintaan perusteellisen ja mielenkiintoisen teoksen The Prague Horologe. Minun ei tarvinnut ihailla kellon mekaniikkaa käytännössä, kun sain tutustua siihen teoriassa. Kuvat Antti Filppu.

Kotiin palattuani kuuntelin Babylon Whoresin viimeiseksi jääneen levyn Death of the West, jonka kannessa ratsastaa tuttu ritari. Death in Prague oli kappale, jota toistin useamman kerran. Kollegani antropologian laitokselta osaa kirjoittaa. Olin kauan sitten vakuuttunut siitä, ettei hyvä lyriikka vanhene, tai jos vanhenee, se paranee vanhetessaan. En tiedä, olenko yhä samaa mieltä, mutta hyvää lyriikkaa Ike on kirjoittanut. Oman tulkintani ja kokemukseni mukaan hänen lähestymistapansa länsimaisen esoterian keskeisiin (ja vähemmän keskeisiin) teemoihin ovat pientä mustanpuhuvaa metallin alavirettä lukuun ottamatta sovitettavissa ”todelliseen länsimaiseen esoteriaan” (vaikka siitä olisikin niin paljon vääristyneitä käsityksiä liikkeellä, ettei asialle voi enää kuin nauraa, ja vaikka se olisikin menettänyt camp-huumoriarvoaan, joka sillä oli vielä joitakin vuosia sitten).

Pääsiäisviikolla tiedostin uudenlaista merkityksellisyyttä syntyneen vanhoille sanoille, jotka liittyivät kuoleman voittamiseen kuolemalla.

Kahvihuoneen pöydällä lojuu hajanaisia papereita

WHITE FLOWER (FROM SALVAT)

(Paros in September 2007. George Seferis considered the island to be a perfect jewel. I think it has a literally enchanting atmosphere. Photo by Laura Vilva. ”On the secret seashore, white like a dove…”)

”Ist zwîvel herzen nâchgebûr,
daz muoz der sêle werden sûr.
Gesmæhet und gezieret
Ist swâ sich parrieret
Unverzaget mannes muot,
als agelstern varwe tuot.
Der mac dennoch wesen geil,
wande an im sint beidiu teil,
des himels und der helle.
Der unstæte geselle
hât die swarzen varwe gar
und wirt ouch nâch der vinster var:
sô habet sich an die blanken
der mit stæten gedanken.”

(”If vacillation dwell with the heart
the soul will rue it.
Shame and honour clash
where the courage of a steadfast man
is motley like the magpie.
But such a man may yet make merry
for Heaven and Hell have equal part in him.
Infidelity’s friend is black all over
and takes on a murky hue,
while the man of loyal temper
holds to the white.”)

-Wolfram von Eschenbach / Parzival
(English translation by Arthur Thomas Hatto)

The Men’s Choir:
White Flower from Salvat
How that light has to come
How it will be kept safe, it will be kept safe….

(Paul Joukowsky’s stage design for Wagner’s Parsifal, act III.)

Wolfram von Eschenbachin keskiaikainen romaani Parzival on ollut monenlaisten tulkintojen kohteena, joita olisi turha(uttavaa) pienoisesseessä erotella tai jakaa kategorioihin, sillä ne kattavat koko ”kirjallisen ilmaisun” alueen kaikessa laajuudessaan. Joitakin (aihe)piirejä lukuunottamatta, Graalia koskeva tematiikka näyttäytyy tänä päivänä usein kyseenalaisessa valossa. Tai oikeastaan pitäisi sanoa: pimeydessä. Tämäkin aihe on liian laaja käsiteltäväksi, mutta viitteitä löytyy helposti jokaiselle, joka lähtee niitä etsimään. Graalin henkisen idean vastakohdasta tai vääristelystä harvoin puhutaan. Maailmassa on paljon tahatonta ja tarkoituksellista väärintulkintaa. Ehkä asiaan on vaikuttanut, etteivät ns. viralliset tahot ole olleet kiinnostuneita ”okkultismin mutavirrasta”, kuten Freud sitä nimitti (mikä on sinänsä hyvin ymmärrettävää). Jostain on aloitettava, ja on lohdullista, jos nykynuoriso ylipäätään vielä innostuu näistä teemoista. Tosiasioiden esiin tuleminen on väistämätöntä ennemmin tai myöhemmin, jokaiselle joka vilpittömyyden ja ennakkoluulottomuuden nimissä pyrkii niitä kohti.

Norjassa vuosi sitten tapahtuneet julmuudet ovat monille olleet käsittämättömiä ja irrallaan kaikesta muusta maailmasta. Niille jotka pyrkivät lukemaan aikakirjoja toisella tavalla, ”Knights Templar 2083” kuuluu äärimmäisiin ”Anti-Graalin” ilmentymiin, samalla tuhoten kaikkea mikä on arvokasta myös temppeliherroihin liittyen. Nykypäivänä on opeteltava uudenlaista erottelukykyä (tämä pätee sekä henkisiin piireihin että yhteiskunnallisiin keskusteluihin laajemminkin). Kuka tahansa voi väittää olevansa kenen tahansa asialla, jolloin ainoastaan ”tekijän taustalla vaikuttavan hengen” havaitseminen auttaa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse. Mutta siihen on varauduttava, että sekaannus vain lisääntyy ajan myötä (alkaen siitä miten terroristit ym saattavat kutsua itseään ja edustamiaan aatteita). Asioista olisi kuitenkin hyvä yrittää puhua ”niiden oikeilla nimillä” (!), mikä käytännössä tarkoittaa jatkuvaa ja mahdollisimman julkista ”pöydän puhdistusta” näiden teemojen parissa. Vaikka ne ovat joskus typerällä tavalla hieman hulluja, kun niitä katselee pelkällä maalaisjärjellä. Siitä olen ollut koko ajan tietoinen aihepiiristä puhuessani (viimeisen vuosikymmenen aikana), ja tiedostaminen ei ole useinkaan tuntunut kovin miellyttävältä.

Myötätunto on, itsetietoisuuden lisäksi, edelleen inhimillisyyttä kaikkein selvimmin määrittävä kyky.

The Knights Templar were not guilty
And they knew the curse of gold
And how to get rid of it
With the Golden Fleece
”Not for us, Lord, not for us”

The last Grand Master stood
Unlettered and in chains
Not able to save his brethren
Or himself, when something was in the wind
And confessions would be made
Of acts committed by the Inquisition
-excerpts from The Pilgrim / The Crusader

This poem tries to deal with the crusades, and the complicated relations between Christians and Muslims (but I’m afraid I have written a few themes into it that may be too difficult for the reader to understand without knowing the common Anthropos, Logos & Sofia). In a way it also represents the other pole for the poem Black Wine (from Harer), where ”Muslims attacking Europe” gave us the coffee house culture. But this time it’s the crusaders who are not at home, not at home at all. Of course, the Holy Land belonged to Eastern Rome for centuries before these invasions.

For both of these poems, as well as the one recited before, go to see the free copy of my collection of Lyrics.

There were all kinds of reasons behind the crusades, and these things would in part shape the history of Europe. For example, the Knights Templar would eventually create the first banking system that also worked as an ideal for later development.

And the reputation of the medieval Chivalric Orders has been divided in an odd way. They are everywhere, and everyone has heard about them, most of us far too many times already – different versions, lies and imaginative stories. It has taken almost seven hundred years for the purification of the Templar reputation. Recently, (official) historians have been writing the story a-new, not just bringing to light the negative aspects that we all know by now, and all too well, but also the positive aspects.

If we are not able to form ideals out of our ideas, they will become a destructive force in our souls. Rudolf Steiner has said, and I think it’s true, that every idea becoming an ideal will strengthen our souls. But none of this has anything to do with ”ideology”. And when speaking of the Heavenly City…………………………..

Paros, Parikia syyskuussa 2007. Kuva Antti Filppu.

ΑΡΝΗΣΗ

Στο περιγιάλι το κρυφό
κι άσπρο σαν περιστέρι
διψάσαμε το μεσημέρι·
μα το νερό γλυφό.

Πάνω στην άμμο την ξανθή
γράψαμε τ’ όνομά της·
ωραία που φύσηξεν ο μπάτης
και σβύστηκε η γραφή.

Mε τι καρδιά, με τι πνοή,
τι πόθους και τι πάθος,
πήραμε τη ζωή μας· λάθος!
κι αλλάξαμε ζωή.

Salaisella rannalla, valkoisella kuin kyyhkynen / me janosimme keskipäivällä / mutta vesi oli suolaista / Kultaiseen hiekkaan kirjoitimme hänen nimensä / mutta merituuli puhalsi, ja kirjoitus hävisi / Missä hengessä / mitä sydämellä / millä halulla ja intohimolla elimme elämäämme / Virhe! / Joten muutimme elämämme (George Seferis, suom. Antti Filppu)

Rakensin tämän Kahvihuoneen heinäkuussa 2011, jolloin kirjoitin myös ensimmäisiä ”hajanaisia papereita”. Odotin vuoden ajan, ennen kuin avasin kahvilan.