Aurinko laskee Akka-Kolin taakse heinäkuussa 2009. ”Kalevala-koulua”, pyhiinvaellusta ja kosmisia teemoja: seurakuntamme oli varsin sekalainen, mutta hyvässä mielessä. Ja sekalaisiin seurakuntiin (= omnium gatherum) minulla on ollut aina korteni kannettavana. Kaikki kuvat Antti Filppu, 2009.
Lauantai 26.7.08 ”Ajoin aikaisin aamulla Kuhmosta Kolille. Olin perillä kahdeksalta. Juuri ennen Kolinporttia näin Iiri-neidon muotoisen pilven, joka osoitti (tai ’lensi’) Kolille päin. Pilvi oli valkoinen, suhteellisen pienikokoinen. Aurinko paistoi kirkkaana.”
”Aloitimme eurytmialla metsässä lähellä Pirunkirkkoa. Vietimme alueella pari tuntia, luolia ja kallionmuotoja ihastellen. Kävin perällä asti, ulokkeella, josta avautui näkymä varsinaiseen ’kirkkoon’. Matti Kuuselan mukaan sisäänkäynti oli ilmeisen tarkoituksellisesti sortunut tai romahdutettu. Rituaalimenojen harjoittajat eivät halunneet kenenkään enää jatkavan heidän paikoillaan? Alueella oli hienoja ’kiviolentoja’, jylhät maisemat, suuret korkeuserot.”
”Ala-Murhin kivellä vierailimme Pirunkirkon jälkeen. Se oli suuri kivi niityn ja metsän reunamilla. Annoimme sille ’äänihoitoa’ ja Seppo Huunonen luki pyynnöstä Väinämöisen vipusensanat. Nouse pois, Inehmon orja, maan alla makoamasta, viikon unta ottamasta! Kiven energiat olivat tukossa ja ’hämmennyksissä’. Se oli joutunut ilkivallan kohteeksi.” Sitaatit ovat peräisin rikki revitystä ja pois heitetystä muistikirjastani The Book of Koli.
Ukko-Kolin dramaattinen maisema. Ilman tihentyessä ”draaman kaari” jännittyy entisestään. Viime vuonna Kolille saapuessani alkoi ukkosmyrsky, eikä majapaikkaa ollut varattuna. Onneksi sellainen lopulta kuitenkin löytyi, kiitos ystävällisten paikkakuntalaisten. Eikä ukkonenkaan ollut meille pahansuopa. En aluksi ollut aivan varma, mitä on tapahtumassa.
Sunnuntai 27.7.08 ”Kävelimme Mustanaholta Tarhapuron tienristeyksen ohi taikametsässä, tonttujen ja keijujen kylien kautta, Purolanahon maisemia ja niityn kukkaloistoa ihastellen, eteenpäin kohti Järnefeltin kalliota, joka oli kiipeämisen takana. Sitä ennen oli upea näköalapaikka. Mäkrällä sijaitsi myös shamaanin lentokivi, siirtolohkare, jonka päällä shamaanit olivat aikoinaan ’lentäneet’.”
Maanantai 28.7.08 ”Akka makaa kyljellään ja on rauhallinen, äidillinen kallioalue. Siellä sijaitsee ’Hiljaisuuden temppeli’, joka on evankelis-luterilaiseksi kirkoksi vihitty paikka. Ylä-Kolin alue on radioaktiivista, joten siellä ei kannata viettää liian pitkiä aikoja. Tunnelma ja tuntuma Kolin huipulla on kieltämättä tietyllä tavalla tiivis tai sähköinen. Sisällä tuntuu jännite, joka kasvaa aina kun lähestyn aluetta; tiettyä intensiivisyyttä, joka on itselleni ensimmäinen oma kosketus paikan mysteerimenneisyyteen (ja sen muuntumiseen nykymuotoja kohti). Se on jotain, jonka voin vahvistaa ’objektiivisesti’. Huunonen on viime vuosina päässyt jyvälle Kolin varsinaisista mysteerimuodoista ja niiden merkityksestä ennen, ja ehkä myös tulevaisuudessa. Kaikki antroposofit ym henkisen maailman tutkijat pitävät Kolia eteriteetin eri laatujen tutkimiseen hyvin otollisena paikkana, koska siellä elementit erottuvat niin selvästi.”
Ulkoilmakirkko tai pikemminkin alttari, sijaitsee Akka-Kolin kyljessä. Vierailin tänään alueella seitsemättä kertaa seitsemän vuoden sisällä. Kolmena kertana olen viipynyt useamman päivän, neljä kertaa olen käynyt vain katsomassa. Voin suositella ohi ajaville pysähtymistä; Ylä-Kolin kierros herättelee varmasti.
Tiistai 29.7.08 ”Aloitimme päivän retken vastalöydetyltä Likolahden ’pystykivitemppelialueelta’, jolle Seppo Huunonen on antanut nimen Kirikkä. Paikka sijaitsee rannan lähellä, kaskipellon keskellä, katharsiksen läpikäyneenä, kuten Huunonen totesi. ’Sinisen kiven temppeli’ on ärhäkkää laatua vielä tämänkin jälkeen, ja Huunonen kertoi miltei kaatuneensa puisten ’seipäiden’ päälle sen löytäessään. Paikkaa voidaan lähestyä ainoastaan yhdestä kulmasta, rannan puolelta ja oikealta temppeliin nähden. Kun kysyin kivien piiriin saavuttuamme Matti Kuuselalta, kuvittelenko vai onko täällä todella ärhäkkä voima läsnä, hän vastasi etten kuvittele. Se on todellista. Seppo Huunonen painotti kuitenkin, että paikka oli jo katharsiksen kokenut, vaikkakin intensiivinen.”
”Likolahdelta lähdimme päivän varsinaiselle retkelle, kohti Pieni-Kolia. Matkan varrella oli uskomattomia näkyjä, Kolin feminiinistä magiaa ja mysteerivoimaa; haltia- ja tonttumetsiä, ’kyliä’ jne. Kantojen päällä kasvoi vihreää sammalta, ympäröivät kivet muodostivat olentomaisia kokonaisuuksia, samoin puut. Polun varrella oli useita paikkoja, jonne ei saanut ihmisjalalla astua (nämä paikat olivat kuitenkin polulta jonkin matkan päässä). Pieni-Kolin suurin nähtävyys oli ’hybridiolento’, sorsan näköinen kiviolio aivan polun vieressä. Se näytti kuitenkin metsän puolelta katsottuna pikemminkin hirveltä. Seppo Huunonen painotti jälkimmäistä näkökulmaa.”
”Polku jatkui samankaltaisia yllätyksiä tarjoten aina Pieni-Kolin huipulle, josta avautui näkymä Paha-Kolille ja Kolinuuroon. Laskeuduimme puisia portaita pitkin Kolinuuron suolle, jossa teimme ’suoeurytmiaa’. Suon jälkeen maisema muuttui jälleen, ensin Mäkränahon avarat näkymät, sitten kallioisempaa ja karumpaa metsämaisemaa. Kuljimme kohti Tarhapuron temppelialuetta. Loppuvaiheessa polku katosi kahteen otteeseen ja se piti löytää itse kallioilla kiipeillessä eteenpäin. Tie oli kapea ja täynnä jyrkkiä mutkia sekä pieniä pudotuksia. Lopulta saavuimme tuttuun risteykseen, josta nyt ensi kertaa oli lupa kääntyä Tarhapurolle. Putous kohisi sadan metrin päähän asti. Onneksi kesällä oli satanut tarpeeksi; saimme nähdä kunnon kastealueen. Täällä sai ottaa Kolikasteen, jos halusi. Tarhapuron vieressä oli ’suurhaltia’, joka katseli rinteen muodoista käsin meitä, liikkumattomana ja jylhänä.”
Keskiviikko 30.7.08 ”Takaisin tullut kesähelle sai minut, Paimentuvalla iltapäiväkahvia juodessani, vielä innostumaan kävelystä Kolilla. Ajoin autolla Kolin parkkipaikalle (P3), josta lähti suoraan Akka-Kolin alapuolta kulkeva polku kohti Mäkränahoa (polku vei saman kohdan ohi, jossa olimme aamupäivällä käyneet). Kävelin metsän suojaamaa reittiä Mäkränaholle asti. Risteyksessä mietin eri vaihtoehtoja. Kävelin vähän matkaa Paimenvaaralle vievää polkua pitkin. Siellä oli haltiametsää; valkoista, puhdasta koivikkoa. Koivumetsä alkoi jo pääpolulla Mäkränaholle kuljettaessa, ja se jatkui Paimenvaaran suuntaan. Päätin kulkea suoraan Kolille vievää polkua, jota en ollut vielä nähnyt. Se nousi vähän kerrassaan Paha-Kolille, kasvillisuuden ja pinnanmuotojen muuttuessa niitystä ja metsästä enemmän ja enemmän kalliometsäksi havupuineen ym. Matkalla oli monia näköalapaikkoja Pieni-Kolin suuntaan ja Kolinuurolle. Saavuttuani Paha-Kolille kävin läpi kaikki paikat, käräjäkivialueesta vihkivakoon, jonne myös asettauduin hetkeksi makuulle. Siellä tuntui ’vetoa’, mutta niin tuntui Akka-Kolilla maatessanikin. Kulutin jonkin verran aikaa Ylä-Kolin alueella, myös Ukko-Kolin huipulla. Siitä olen vähiten kirjoittanut, vaikka juuri siellä vietin viikon kuluessa eniten aikaa. Se on upea paikka (347 metriä merenpinnan yläpuolella).”
KAΦE Valkoinen Kukka & Mustaa Viiniä 